...ja miksi? Välillä joku puutarhuroinnin rauhoittaviin saloihin perehtymätön ihminen tulee kysyneeksi sitäkin. Että miksi viljellä vihanneksia mitkä ovat kuitenkin kaupasta ostettuna melko edullisia. Kun viljelee oman ruokansa itse, tietää mitä suuhunsa laittaa. Tiedän että omiin kasviksiimme ei ole käytetty torjunta-aineita tai kemiallisia lannoitteita. Maa on muokattu lihasvoimalla eikä viljelyssäkään ole koneita käytetty. Vesi on satanut taivaalta eikä ole tullut vedenpuhdistamon kautta. Kaikkineen luonnonvaroja on käytetty säästeliäästi ja itse kasvatettu ruoka on todellista lähiruokaa. Onko sitten järkeä kasvattaa tällaisella pienellä kaupunkipihalla muutamaa juuresta ja pitää olemattoman pientä perunamaata? Mielestäni on. Omavaraisuus on olemassa oleva haave muttei tällä pinta-alalla mahdollinen. Kuitenkin esimerkiksi sipulin suhteen olimme viime vuonna omavaraiset joulukuulle saakka. Lehtikaalia riitti marraskuulle. Monia yrttejä on vieläkin varastossa niin ettei niitä tarvitse ostaa koko vuotena. Kasvikset mistä ei riitä satoa säilöön asti ravitsevat meitä kuitenkin kasvukauden ajan. Joka kerta valmistaessani ilmaisen aterian olen ilahtunut! Lisäksi hyvinä omenavuosina olemme saaneet omenamehuakin melkein kaksi sataa litraa. Ja siihen lisäksi tietty hillot. Mitä me sitten kasvatamme? Omenapuiden ja marjapensaiden lisäksi meillä on hiukan vadelmaa ja tänä vuonna toivottavasti myös tyrniä. Monet yrtit ovat perennoja, eli kun ne saa hyvään alkuun kasvavat ne kuin itsestään joka kevät. Toki niillekin kannattaa antaa kompostia hyvän kasvun takaamiseksi. Mansikoita on muutama rivimetri ja viime vuonna saimme niitä noin kymmenen litraa. Tänä vuonna on tarkoitus laajentaa mansikkamaatakin. Kasvihuoneemme on reilut kaksi neliötä ja se on tupaten täynnä tomaattia ja basilikaa. Muina vuosina olemme yrittäneet onneamme myös paprikan ja chilin kanssa. Niissä on vain riskinsä jos syksy saapuu aikaisin. Koko kesän työ ja veden kantaminen voivat mennä hukkaan yhdessä hallayössä. Suomen kesä on kovin lyhyt. Itse kasvimaalla olemme keskittyneet perusasioihin. Erikoisuudet ovat hauskoja, mutta viljelemme sen mukaan mitä oikeasti syömme. Lisäksi tilaa ei ole liikaa joten joka kevät seisoskelen tuskaisena miettimässä mihin saan vielä mahtumaan vähän hernettä, vähän perunaa, vähän sitä ja tätä. Perunan ja sipulin olen maininnut jo muutaman kerran, ja viime syksynä sain vihdoin kylvettyä valkosipulia reilun alan. Sen suhteen odotukset ovat suuret. Lajike on vanhaa suomalaista talvivalkosipulia. Perunan kaveriksi sopii härkäpapu, mikä oikeasti ei ole papu vaan virnakasvi. Siksi sen voi kylvää aikaisin, yleensä jo huhtikuun puolella. Samaan vakoon kylvettynä perunan kanssa se tuottaa typpeä myös perunalle ja on muutoinkin hyvä maanmuokkauskasvi. Täksi kesäksi ostin punaista isopalkoista härkäpapua, katsotaan kasvaako se miehen mittaiseksi niin kuin aiemmin viljelemämme "Kontu". Porkkana on osoittautunut haasteelliseksi koska maamme on kovin savista ja tiukkaa. Uskon että vuosien mittaan tehty maanparannus auttaa siihenkin vaivaan ennen pitkää. Porkkanaa pitää silti olla! Punajuuri ja palsternakka kuuluvat vakiokalustoon ja viime kesän jälkeen myös lehtikaali. Tänä vuonna aion yrittää kaalirintamalla suippokaalillakin vaikka muutoin koen kaalit hieman vaikeiksi kasveiksi lähinnä tuholaisten takia. Olen suunnitellut pienimuotoista tunneliviljelyä kaalien pelastajaksi. Purjoa laitoin juuri esikasvatukseen ja salaatti sekä kurkku ja herne kuuluvat ehdottomasti kesään. Pinaatin suhteen olen kahden vaiheilla; mieleni tekisi yksivuotisen pinaatin sijaan monivuotista köynnöspinaattia kun vain keksisin sille hyvän paikan. Härkäpavun lisäksi ruusupapu on ollut jopa viileänä kesänä melko varma ja satoisa. Niitä kieputtelen vadelmatukien ympärille ja sisääntuloomme portaiden viereen. Kesäkurpitsalla on oma paikkansa kasvimaalla ja tänä kesänä taas harkitsen talvikurpitsaa. Jos saisin niitä uusia lavoja laitettua, niihin voisi kotiuttaa kurpitsan! Hiukan sallin itselleni myös epävarmojen uutuuksien kokeilua; kylvin esikasvatukseen steviaa. Voi olla että se pitää jättää sisälle, en vielä tiedä. Hiukan kiinnostaisi myös maapähkinä, mutta siitä en tiedä sitäkään vähää kuin steviasta. Kaikki kokemukset otetaan kiitollisena vastaan!

Tähän alkuun sananen siitä että mikäli ette halua kuvienne katoavan bitteinä avaruuteen, tallettakaa ne ainakin viiteen paikkaan. Meiltä nimittäin katosi kahteen eri paikkaan talletetut kuvat, ja tietysti juuri siltä vuodelta kun muutimme taloon. Kesän lopulta alkaa olla jo materiaalia, mutta kun yritin etsiä kuvaa keittiön nurkasta missä kaikilla asianosaisilla olisi edes housut jalassa, niin... no näette kyllä. Tästä siis lähdettiin liikenteeseen. Koska tiesimme jo aika pian taloon muuttamisen jälkeen haluavamme pelkän puulämmityksen, niin puuhella kuului melkein automaattisesti suunnitelmaan. Edellisiltä omistajilta kuulimme että keittiön nurkassa oli joskus ollut puuhella. Millainen, ei ollut enää tiedossa. Ennen kuin aloimme toden teolla etsiä uutta vanhaa hellaa, piti muutama asia tarkistaa. Purimme keittiön kaapit nurkasta ja kuorimme muovimaton lopulta koko keittiöstä pois. Niistä enemmän kun pääsen keittiöremonttitarinan kimppuun. Maton alta paljastuivat vanhat perustukset. Piipun tutkimisesta ja avaamisesta kirjoitin kaakeliuunien kunnostamisen yhteydesä. Yksinkertaisesti; piippu piti avata ja tehdä salapoliisintyötä sen eteen mikä hormi vie mihinkin ja onko niitä vapaana. Hellan etsintä vaati joitain tunteja netissä istumista. Tärkein kriteeri oli, että hella on käyttökuntoinen ja että hormiliitäntä on oikeassa paikassa. Lopulta otin kriteeriksi etsiä myös Siro-merkkistä hellaa ihan vain siitä riemusta että se on meidän sukunimemme. Eräällä nettikirppiksellä tärppäsi ja mies lähti kaverinsa kanssa hakemaan uutta puuhellaamme lähimaakunnasta. Hellamme on metallikuorinen Högforsin Siro numero 51 ja sen kantamiseen tarvitsi neljä miestä. Onnistui kuitenkin! Ennen kuin hella saatiin sisälle keittiöön piti tehdä vielä muutama pikku homma... Oikeaa hormia etsittiin keittiön puolelta poraamalla oletettuun kohtaan hormia reikä. Jo kolmannella onnistui! Paras hormi olisi ollut sama kuin poistohormi, mutta nykyasetusten mukaan savuhormi ja ilmahormi pitää olla erikseen. Siksi hellamme ei ole aivan seinässä kiinni vaan hieman edempänä, koska vapaa hormi osuu sillä lailla yksiin hellan kanssa. Poistohormiin oli liitetty vanha liesituuletin. Hökötyksen purettuamme hormin suulle asennettiin ritilä. Siinä voisi olla siivekkeellinen räppänä niin että ilmavirtausta pystyisi säätämään, mutta väliaikaisten ratkaisujen on taipumusta jäädä pysyviksi. Muuri piti myös maalata ennen hellan asentamista. Ylemmistä kuvista näkyy aiempi riemunkirjava olemus minkä halusimme saada piiloon. Maalaus tehtiin itse sekoitetulla valkoisella pellavaöljymaalilla kolmeen, neljään kertaan. Oikeassa valossa vanhat värialueet näkyvät vielä mutteivat mitenkään häiritsevästi. Savupelti löytyi vintistä ja on nyt luultavasti alkuperäisellä paikallaan! Pellin aukko löytyi pienen laastikerroksen alta naputtamalla. Kaunis kuparin värinen huuva löytyi ystävien autotallista kun se ei ollutkaan mahtunut heidän keittiöönsä. Saman värinen eduspelti bongattiin nettikirppikseltä. Voisin melkein sanoa että puuhella on ollut kannattavin yksittäinen hankinta taloomme. Se antaa nopeasti lämpöä yön jäljiltä viileään keitiöömme ja sen päällä valmistuvat niin mutterikahvit kuin ruoatkin. Ensin harmittelin vesisäiliön puuttumista, mutta oikeastaan iso kattila hellan kannen päällä ajaa saman asian. Itse asiassa se ajaa myös toista asiaa; hellan päällä pitäisi aina olla jotain ettei kansi pääse kuumentuessaan vääntymään tai halkeamaan. Vesisäiliön ja uunit voisi täyttää tiilillä ja saada hellasta näin himpun verran varaavan. Käytämme uuneja sen verran harvoin, ja tiilillä täyttäminen olisi kuitenkin helposti purettava ratkaisu. Puuhellan ansiosta emme jää myöskään lämmintä ruokaa vaille vaikka tulisi pidempikin sähkökatkos.

Vanhan talon puutarhaan pätee sama kuin vanhaan taloonkin; asu ensin vuosi ennenkuin teet isoja muutoksia. Ajatus puutarhasta, sen aurinkoisimmista ja muutenkin parhaista paikoista muotoutuu vain puutarhassa oleskelemalla. Silmä oppii näkemään missä mikäkin juttu voisi toimia. Ja käyttämällä pihaa oppii myös mitä pihalle kaipaamme ja miten sitä käytämme. Elämäntilanteemme vuoksi pihalta löytyy talon ja piharakennuksen lisäksi myös leikkimökki, hiekkalaatikko ja keinupaikka. Kesällä kaikkien suosikkipaikka on keinupuu, mihin on eri puolille puuta kiinnitetty kaksi riippukeinua ja riippumatto. Keskellä pihaa oli jo valmiiksi laatoitettu paikka, mistä luonnollisesti muotoutui istuskelupaikka pöytineen ja tuoleineen. Eikä koko piha ole puutarhaviljelyyn sopivaa muutenkaan, osa on hiekkaista pihaa talojen välissä ja pihatiellä. Ensimmäisenä kesänä odottelimme innolla mitä yllätyksiä puutarhasta nousee. Yksi pioni, keväällä muutama idänsinililja ja metsän reunassa valkovuokkoja. Ja paljon vuorenkilpeä mikä oli onnistuneesti levittänyt itseään pitkin poikin pihaa. Tuntui siis että saimme aloittaa aika puhtaalta pöydältä hyötytarhan ja perennapenkkien suhteen. Toki valmiina oli omenapuita, koristepensaita ja marjapensaita. Nuo marjapensaat! Ensimmäinen puutarhatyöni talon avaimet saatuamme oli ränsistyneiden marjapensaiden leikkaaminen jo saman kesän marjojen toivossa. Olemme nyt neljä vuotta tekohengittäneet pensaita. Leikanneet, lannoittaneet, nyppineet äkämäpunkkeja. Ei niin ei. Viime syksynä päätimme että pensaat saavat mennä. Uusia hankitaan tänä vuonna kahdesta neljään jo aiemmin hankittujen neljän lisäksi. Viime viikonloppuna pihalla pyöriessäni palaset alkoivat loksahdella kohdalleen; pensaiden tilalle kylvetään tänä vuonna papuja ja syksyllä samaan kohtaan lisätään viereisestä mansikkapenkistä mansikkaa. Papu on hyvä maanmuokkaaja ja maanparannuskasvi. Mansikkamme ovat tänä vuonna jo toisen ja kolmannen vuoden kasveja, joten pysyäksemme jatkuvasti omissa mansikoissa niitä pitää alkaa uusia. Toinen jatkuva murheenkryyni on joutsenpatsas. Oikein ylväs ja kiva, mutta väärässä paikassa. Siis väärässä paikassa sen takia että juuri siinä keskellä pihaa on erittäin aurinkoista. Olemme pohtineet ees ja taas mitä tehdä ja luulen nyt keksineeni. Patsas saa siirtyä erääseen toiseen paikkaan, vuorenkilvet ympäriltä viskataan orapihlajan juurelle. Niillä ei ole kokemukseni mukaan ongelmia juurtua uuteen paikkaan. Vuorenkilpien ja patsaan alla on kokoelma kivenlohkareita ja niistä teen uusille kesäkukkapenkeille reunukset. Pihan paras paikka vapautuu luonnollisesti kasvimaan laajennusta varten. Silloin tapahtuu se ihme, että tästä... ...tulee tämä: Kuvat ovat nykyiseltä kasvimaaltamme, mutta idea tuli varmasti selväksi! Joutsenen ympärillä on tällä hetkellä lavoissa monivuotisia yrttejä ja tilaa esimerkiksi salaateille, mikä keväällä toimii esikasvatuslavana. Lavat saavat joko jäädä paikoilleen tai sitten hieman siirtelen niitä. Lavojakin voisi tehdä muutaman lisää pihalle sopiviin kohtiin niin saisimme pinta-alaa tehokkaampaan käyttöön. Ensimmäisestä kesästä saakka olemme haaveilleet tyrnistä. Olemme tyrnimehun suurkuluttajia ja olisi ihanaa tuottaa edes osa mehusta itse. Sopivaa paikkaa tyrnille ei vain ole löytynyt. Nyt sekin ratkesi, kun katselin talvipaljasta maisemaa ja katseeni kiinnittyi saunan ja puuvajan välissä harottavaan orapihlajaan. Manasin jo syksyllä puskalle lähtöä, orapihlajaa kun kasvaa tontilla jo kymmeniä metrejä. Vaihdamme siis piikkipensaan toiseen, tosin mieluisampaan. (Kuva on viime keväältä, ei meillä toki noin paljasta tällä hetkellä ole!) Siinä pihalla patsastellessani ehdin jo suunnitella kasvihuoneen laajennustakin... En ole varma toteutuvatko kaikki ajatukseni tänä keväänä tai edes tänä vuonna, mutta sellainen pitkän tähtäimen suunta on hyvä olemassa. On jotain mitä kohti mennä, suunnitella, unelmoida ja ehkä toteuttaakin. Ja sitten jonain kesäiltana tyytyväisenä katsella aina niin täydellistä keskeneräistä puutarhaa.

Räntäsateisena helmikuun päivänä haluan muistaa millaiseksi elämä muuttuu kun aurinko oikein alkaa lämmittää pallonpuoliskoamme: Pelargonit verannan ikkunalla kuuluvat kesään! (Ikkunoitakin voi kunnostaa; nämä on jo kuvan ottamisen jälkeen ehostettu.) Hyötytarha alkaa kasvaa ja tuottaa satoakin. Pyykit ja peitteet voi taas kuivata ulkona. Kun elämä siirtyy ulos, se muuttuu yhdeksi pitkäksi iltapäiväkahviksi... Pieni kasvihuone suojaa muutamaa tomaattia ja basilikoita, mutta saisimmekohan jo tänä kesänä aikaan isomman? Ulkovuoriremontti voi taas edetä. (Nämä liian lähellä kasvaneet luumut on jo kaadettu.)

Eteinen, tuo talon käyntikortti. Niin tuntuvat sanovan itseäni viisaammat. Meidän eteinen viesti kutakuinkin, että "kiva kun saavuit hämärään, ahtaaseen ja matalaan majaamme, missä säilytetään päiväkotiryhmän verran kenkiä ja päällysvaatteita". Siinä samassa pesänrakennusvietin jälkihuumassa kun makuuhuone tuli tapetoitua, päätin tarttua eteiseen. Täydelliseen aikaan, eli kun vauva oli reilun kuukauden ikäinen. Tein remonttia parin viikon ajan joka ilta noin kello iltakahdeksan ja kymmenen välillä, eli vauvan nukahtamisen ja seuraavan imetyksen välin. Kun olin saanut repimisen mukavaan alkuun niin kyllä se Jannekin innostui auttamaan. Seinillä oli samaista tummanruskeaa puukuvioista levyä kuin makuuhuoneessa. Se sai eteisen tuntumaan aina pimeältä. Lisäksi katto oli ilmeisesti energiansäästöhuumassa laskettu parikymmentä senttiä matalammalle ja paneloitu vuoroon mustalla ja vuoroon männynvärisellä laudalla. Levyt lähtivät helposti ja valekaton alta löytyi hyvässä kunnossa oleva valkoinen halltex-laatoitus. Puukuitulevyllä lisäeristetyt seinät olivat olleet jossain vaiheessa tumman violetti-kelta-valkoiset. Tarkoitus oli siis vain tapetoida ja näin raikastaa sisääntuloa. Puukuitulevyt jätettiin taas tapetin alle. Eteisestä tekee haastavan ei pelkästään koko, vaan myös viisi oviaukkoa. Viisihenkisen perheen ulkovaatteet ja kengät eivät mitenkään mahdu siististi tilaan. Tiesimme että vinttiremontti alkaisi pian, joten eteinen on jäänyt myös hieman odottavaan tilaan, jos vaikka keksisimme siihen uusia säilytysratkaisuja kun vintin oviaukko on avattu. Tällä hetkellä meillä on aikuisten naulakko ja lasten naulakko, kengät sulassa sovussa takkien alla ja yksi lipasto missä jokaisella on oma pipo-lapas-huivi-laatikko. Harmillisesti verantaa ei voi hyödyntää juuri kylminä kuukausina, koska vaatteet olisivat joko aivan jäässä tai kosteita. Imuri ja hammaslääkärin työkalut ovat kova pari lasivillan poistamiseen ahtaista raoista! Onneksi tapetti oli tarjoustavaraa, sillä vinttiremontin yhteydessä vaihdettu sähkökaappi ja valokatkaisijat eivät ihan istu tapetoinnin kanssa (ja arvatkaa onko tapettia enää...). Kunhan vintin oviaukko avataan niin joudumme mietimään eteisen ja portaikon rajaa uudelleen. Oviaukosta ei nimittäin lähde vain ovi ja karmi, vaan 1960-luvulla sisävessan rakentamisen yhteydessä vintin oviaukon yläpuolelle on tehty sisennys eteiseen päin, jotta seinä olisi samassa tasossa vessan seinän kanssa. Semmoinen siitä sitten tuli. Keltaisia ruusuja vihreällä pohjalla. Aika kitch, mutta hyvällä tavalla. Kamarin tapetti eteisessä, mutta kuka niitä kaikkia sääntöjä noudattaa. Eipä tullut hintaakaan hirveästi, muistinvaraisesti sanoisin siinä 50 € eli ihan käypä hinta valoisammasta eteisestä. Tykkään myös siitä että pohjaväri on melko sama kuin verantamme helmipaneelin väri; tilat ovat sujuvaa jatkumoa toisilleen jo värityksen kautta. Jalkalistat, karmilistat ja kattolistat löytyivät muuten nimettyinä ja numeroituina vintistä. Kiitos menneiden sukupolvien säästäväisyys! Jalkalistat samoin kuin karmilistat maalattiin hennosti kimröökillä sävytetyllä pellavaöljymaalilla. Kattolista jäi valkoiseksi. Vintistä löytyivät myös olohuoneen ja keittiön ovi, mutta niitä ei saa sujuvasti paikalleen sillä parketointi on nostanut lattiapintaa. Eikä niiden asentaminen muutenkin ahtaaseen eteiseen välttämättä olisi järkevää, oviverhot toimivat ihan yhtä hyvin. Kaikki vinkit ahtaan eteisen säilytysratkaisuiksi otetaan ilolla vastaan!

Ajatus alkaa jo kääntyä tulevaan kesään ja kevääseen. On aina yhtä ihmeellistä miten tuosta pihaksi kutsutusta savikuralöllöstä kuoriutuu toinen olohuone missä vielä tuotamme ravintoakin! Jotta muistaisin että kevään työ kannattaa ja että kesä todella tulee, muistelin kohta vuosi sitten aloittamaani yrttipenkkiprojektia. Talon edessä kasvoi aiemmin piikikäs happomarjapensasryteikkö. Se tuntui ryöstävän itselleen hienon paikan eikä kohdellut lapsiakaan kivasti. Puskat saivat lähteä. Tilalle jäi pariksi kesäksi savinen painauma joten päätin perustaa tarpeellisen yrttipenkin sille kohdalle. Meillä pätee vähän kaikessa vanha viisaus: "Käytetään mitä on." Siispä rajasin tulevan yrttimaan puuvajan seinustalla lojuvilla noppakivillä. Niiden riitoisuus ratkaisi tulevan koon. En tehnyt kummempaa pohjustusta vaan ladoin pohjalle sanomalehtiä estämään rikkojen kasvua uuden maan läpi. Tarkoituksena oli siis tehdä kohopenkki, mikä on usein helpointa jos maaperä on savista tai muuten sopimatonta heti viljelyyn. On helpompi muokata päälle tuleva maa kuin alkaa sekoitella tiukkaan juntattuun saveen hiekkaa, kompostia ja nyppiä vanhoja juuria pois. Tässä kohtaa vedimme mutkia suoraksi ja haimme peräkärryllisen maata mihin sekoitimme omaa kompostia. Yllättävän paljon maa-ainesta sai uppoamaan aika pienellekin alalle! Pohjalle tuli vähän karkeampaa ainesta ja päälipuoli "siloteltiin". Rajasin pienemmillä kivillä eri yrteille omat alueet ja tein osaan siemenkylvöt ja osaan esikasvatin taimet. Koska kyseessä oli yrttipenkin ensimmäinen vuosi, valmistauduin siihen että maa olisi pitkään paljas ja aika ruma. Sen tähden heittelin sekaan kehäkukkaa. Ajattelin että yksivuotinen kesäkukka saa komistaa yrttimaata yhden kesän, kunnes tänä vuonna yrtit toivottavasti nousevat jo vähän voimallisemmin. Lisäksi kehäkukka on hyvä maanparannuskasvi ja oiva rohtoyrtti. Sitten kävi niinkuin puutarhassa usein käy. Tuskailin paljaan maan näkymistä ja hidasta kasvua, kunnes sateinen kesä yllätti ja yhtäkkiä alkoikin näyttää ihan hyvältä! Ainoastaan laventeli ja rosmariini eivät oikein lähteneet kasvuun. En tiedä oliko syynä muutenkin vaativien kasvien luonne vai jääminen jättimäisten kehäkukkien varjoon... Ideani kehäkukista oli oikein toimiva ja komean näköinen, mutta loppukesästä tuskin muuta näkyikään kuin niitä. Onneksi laventelia on muuallakin puutarhassa, joten taidan tänä keväänä kokeilla pistokkaiden ottamista. Muut yrtit penkissä ovat ruohosipuli, persilja, mäkimeirami, iisoppi, sitruunamelissa, timjami, salvia, korianteri, rakuuna ja tuoksuruuta. Ei vähä mitään! Mielummin liikaa kuin liian vähän. Kehäkukista tuli muuten purkkitolkulla kuivattuja terälehtiä mitä olemme talven mittaan käyttäneet teessä ja voiteeksi muutettuna ihonhoidossa. Johonkin ne kehäkukat pitää tänäkin vuonna kylvää!