Lehtikaalipasta on meidän kesäinen pikaruokamme. Se on hyvää, nopeaa valmistaa ja koko perhe syö sitä. En ole aivan varma mistä olen alkuperäisen reseptin joskus lukenut, mutta tällainen siitä on meidän käytössämme muokkautunut:

• kokonainen valkosipuli 
• 1-2 sipulia 
• 10-20 lehtikaalin lehteä riippuen niiden koosta
• kourallinen cashew-pähkinöitä
• runsaasti aurinkokuivattuja tomaatteja 
• tuoretta tai kuivattua chiliä
• ripaus pippuria ja suolaa
• parmesaania
• 2 dl kermaa
• pastaa keitettynä hyvin suolatussa vedessä
• sitruunan mehua annoksen päälle

Pilkotut valkosipulit, sipulit ja lehtikaalit paistetaan öljyssä. (Lehtikaaleista kannaattaa poistaa kova lehtiruoti!) Itse käytän yleensä aurinkokuivattujen tomattien öljyä kun purkki sattuu olemaan siinä käsillä. Paiston edetessä lisätään pähkinät, tomaatit ja mausteet. Pastavesi kannattaa laittaa ajoissa kiehumaan, sillä paistaminen on melko nopeaa.

Kun lehtikaalit ovat pehmenneet lisätään seokseen pastan keitinvettä pari-kolme kauhallista. Hyvä tuntuma löytyy kokeilemalla; jos ruoka jää liian kuivaksi voi nestettä seuraavalla kerralla lisätä tai toisinpäin. Raastettu parmesaani (itse laitan melkein kokonaisen paketin, semmoisen kolmion) lisätään kuumaan kastikkeeseen ja kun juustokin on sulanut lisätään noin kaksi desiä kermaa. Kermaan pätee sama kuin veden määrään.

Valutetut pastat lisätään lehtikaaliseokseen ja tarjotaan heti. Annoksen päälle pirskotellaan sitruunaa, sillä se taittaa hieman lehtikaalin karvautta.

Tänään nuorimmaisemme täyttää kolme vuotta. Kolme vuotta! Hän on siis jo iso poika, ainakin omasta mielestään. Omasta mielestäni hän on vielä pikkuinen ja saisi pysyäkin semmoisena. Nuorimman kasvaminen tuntuu olevan itselleni vaikeampaa kuin vanhempien sisarusten. Vanhimmaltahan odotettiin korkeassa kolmen vuoden iässä jo paljon enemmän. Hän oli isosisko jonka piti näyttää hyvää esimerkkiä. "Olet jo niin iso" ja "ymmärrät paremmin kuin pikkuinen". Näitäpä ei pikkuveljelle ladella. Kuinka epäreilu sisarusasema! Sisarusaseman vaikutus lapsen kehitykseen on muutenkin mielenkiintoista. Toki kasvuun vaikuttavat perhe, lapsen temperamentti, kulttuuri ja miljoona muuta asiaa, mutta sisarusasemalla on myös väliä. Vanhimmalta odotan esimerkin näyttöä ja vastuutan häntä asioista. Hän myös joutuu olemaan tienraivaaja. Omien sanojensa mukaan häntä myös syytetään asioista syyttä. Aika vanhemman katsoa peiliin, siis. Nuorin joutuu olemaan perheen vauva, ikuisesti. Häntä eivät myöskään enää koske samat säännöt kuin isompia, koska ainakaan minulla ei ole enää aikaa eikä energiaa pitää kiinni kaikista jaloista kasvatusperiaatteista. Mielummin lahjon pienen lakritsalla kuin kuuntelen vartin huutoa. Laiskaa, tiedän. Keskimmäisen kuvittelen olevan vähän katveessa. Hyvässä ja huonossa. Huonossa siksi ettei hän ole vanhin eikä nuorin eikä saa sellaista erityisasemaa. Hyvässä siksi että hän on turvallisessa välissä ja saa olla tavallaan välittäjänä pienimmän leikkimaailman ja isompien lasten maailman välillä. Katveessa, mutta turvassa. Siinä ne polskivat. Eivät tainneet välittää iästään tai sisarusasemastaan. Oli vain sateisen elokuun päivän aurinkoinen ilta. Tynnyrit täynnä sadevettä ja kolme kuraista lasta. On ne ihania! Ja kaikki vielä pieniä.

Nyt kun olemme kuukauden päivät asuneet entistä vinttiä, nykyistä yläkertaa, lienee päivitys aiheellinen. Koska olen malttamaton, hyppään suoraan valmiiseen tuotteeseen. Ehtii noita pintamateriaalifiilistelyjä myöhemminkin! Eteisestä portaikkoon oli ennen ovi, mikä poistettiin. Nyt on kulku helppoa! Portaat ovat alkuperäiset ja ne maalattiin hyvin lähellä vanhaa sävyä olevalla pellavaöljymaalilla. Sekoittelin vernissaan maavihreää, vihreää umbraa ja hivenen mustaa. Portaikon seinissä on vaaleaa maavihreää mikä sointuu mukavasti eteisen vihreäpohjaisen tapetin kaveriksi. Portaikon kaiteet ja kaiteiden kannattimet mukailevat samaa tyyliä kuin verannallamme. Portaiden yläpäästä aukeaa näkymä tyttöjen huoneen läpi makuuhuoneeseemme. Emme halunneet ahdasta käytävätilaa, siksi lastenhuone tavallaan levittäytyy suoraan portaiden eteen. Esittelen tyttöjen huoneen myöhemmin erikseen joten nyt siirrytään suoraan makuuhuoneeseemme. Siinä se on! Ties kuin mones maailman ihme; huone mikä on pyhitetty nukkumiselle! Neljän vuoden ahtaassa nukkumisen jälkeen on todellista luksusta että illalla voi kömpiä oikeaan makuuhuoneeseen missä petivaatteet ovat edelleen ojennuksessa. Ei legolinnaa peiton alla, ei leivänmuruja lakanoissa! (No, myönnän, pienin käy välillä kiskomassa peitot lattialle.) Kuten kuvasta näkyy myös pienimmäinen nukkuu samassa huoneessa. Tosin meidän sänkymme ei enää hänelle kelpaa kun nyt hänellä on oma sänky! Haikeaa mutta ihanaa. Makuuhuoneessa mieheni halusi kokeilla pinkopahvitusta. Katto ja seinien kaltevat osat maalattiin itse tehdyllä liimamaalilla pahvin päälle ja pystysuorat seinät tapetoitiin. Tapetti oli löytö; viisi avaamatonta paperitapettirullaa Portsan katukirppikseltä! Ja toivevärissä vielä! Sängyn luota katsottuna avautuu näkymä vaatehuoneeseen ja sen myötä syntyneeseen alkoviin. Alkovissa on tällä hetkellä pojan vaatekaappi ja muhkea nojatuoli, tulevaisuudessa ehkä myös hänen sänkynsä. Tässä kuvassa muuten näkyy erittäin hyvin se, miksi suopakuurattavaa lattiaa ei suositella hiottavan: läiskiä. Läiskät ovat syntyneet maalitahrojen hiomisesta, maalitahrat taas huonosta lattian suojaamisesta. Oppitunteja, oppitunteja... Jaksoin kuurata lattian kahdesti, sitten muuttohinku iski. Tulevan vuoden aikana lattiaa kannattaisi kuurata muutamaan kertaan ja myöhemminkin kerran, pari vuodessa. Vinttiin, eikun yläkertaan tuli lopulta lattiapinta-alaa noin kuusikymmentä neliötä. Yli 160 sentin ylittävää on sitäkin 47 neliötä. Katto nousee jyrkästi ja tasaisen katon osalta korkeus huoneissa on 280 senttiä eli sama kuin alakerrassa. Kaltevista seinistä huolimatta yläkerrassa on tilan tuntua eikä tunnelma ole lainkaan ahtaan vinttimäinen niinkuin joskus myöhemmin rakennetuissa yläkerroissa. Olen toki vielä aivan huumassa kaikista lisäneliöistämme enkä osaa olla lainkaan objektiivinen. Mahtaako olla tarpeenkaan! Maisemakin on avartunut!