Taloa hankkiessa meillä oli monia toivomuksia talon ominaisuuksista. Puutarha, lasiveranta ja puulämmitys edustivat kaikki jotain ideaalia, pientä askaelta kohti omavaraisempaa elämää. Eihän niillä nyt kokonaan yhteiskunnasta voisi irtautua, mutta oma kasvimaa toisi pientä lisää ruokavalioon, veranta on Suomen olosuhteissa suuren osan vuotta kuin iso kylmiö ja kakluunin avulla olisimme riippumattomat sähkökatkoista; meillä ei tulisi kylmä.



Talossamme olikin kaksi kakluunia, ei toimivaa mutta toimiviksi palautettavia. Ensimmäisen talven harjoittelimme elämää yösähköllä toimivien vastusten kanssa, sillä kesken kylmän kauden emme voineet uuneja korjauttaa. Kekuslämmitystä taloon ei ollut koskaan asennettukaan. Sähkövastusuunien lisäksi keittiössä oli kaksi pinnastaan melkein puhki palanutta sähköpatteria ja ne saivat mennä. Tässä kohtaa kuvaan astui se romanttinen optimismi. Se sellainen "kyllä me pärjätään puuhellan kanssa". Ja ollaan pärjättykin, ei siinä mitään. Välillä vaan pakkasaamuina se keittiön plus kaksitoista on ollut aika vilakkaa. Sitten vaan tulet pesään, tohvelit jalkaan, villaa ylle ja rivakkaa liikehdintää. Ei ole tultu vanhaan taloon istuskelemaan. Puun kantoa, lumen luontia ja saunavedetkin kantaisin mutta ovat tynnyrin hyväkkäät jäässä. Onneksi olohuoneen plus seitsemäntoista on tuntunut keittiön rinnalla ihan tropiikilta!



Sitten yläkerran myötä alkoi pehmeneminen. Uunivaraus oli hormissa isomman huoneen eli lastenhuoneen puolella. Lykkäsimme uuniajatusta kun lapset ovat vielä leikki-iässä, paperisilppua ja muovitavaraa huone puolillaan. Mestarin ja sähkömiehen suosituksesta valitsimme yläkerran huoneisiin öljytäytteiset sähköpatterit. Tunsin pientä luovutushenkeä mutta salaa olin tyytyväinen ettei polttopuusouvi leviäisi vintin rappuihinkin. Ja tyytyväisiä olemme olleet. Sen lisäksi että meillä on kerros missä nukutaan, niin meilllä on kerros mikä lämpiää itsekseen! Eikä ole sähkölaskukaan hirvittänyt; ilmeisesti alakerrasta nousee lämpöä sen verran tehokkasti myös yläkertaan ja öljytäyte todella varaa lämpöä itseensä. Ei vanhanaikaisten sähköpattereiden naksuntaa ja vuoroin tulikuumaa ja jääkylmää peltipintaa.

Yläkerran pattereiden innoittamana olemme sitten alkaneet miettiä. Olemme toki tätä lämmitysasiaa aiemminkin miettineet, paljonkin. Koska talossa ei ole ikinä ollut minkäänlaista keskuslämmitystä, olisivat jo aloituskustannukset mihin tahansa systeemiin melkoiset. Aurinkokeräimet kiinnostelisivat, maalämpö on kuulemma ainakin joillain ihan toimivaa... Toisaalta, vanhaan taloon ei tekisi mieli vetää yhtään enempää vettä kiertämään, joten se sulkeekin sitten vesikiertoisen systeemin pois laskuista. Rumaa ja kovaäänistä ilmalämpöpumppua emme halua... Ja näin nämä ajatukset ovat kertäneet samaa rataa uudestaan ja uudestaan. Kunnes ilmeisin ratkaisu tapahtui. Ostimme keittiöönkin öljytäytteiset sähköpatterit. Aivan samoille paikoille kuin vanhatkin. Puolustelin asiaa itselleni jollain kolmen vuoden takaisella tutkimuksella missä alle kahdensadan neliön talon lämmitys oli edullisinta suoralla sähkölämmityksellä - kun otettiin huomioon myös lämmityssysteemin perustuskustannukset.

Patterit ovat olleet keittiössä joulusta saakka. Onpa ihmeellistä kun aamuisin keittiössä on lämmin, ja olohuoneessa vileää. Herää kysymys kuinka viileään olimmekaan tottuneet (sillä eihän siellä aina ollut kahtatoista, ennemminkin seitsemäntoista pintaan)?  On aika mukavaa kun kiireisenä aamuna voi mennä ohituskaistaa eli jättää tulet virittelemättä ja laittaa kahvit sähköhellalla. Maksaahan sekin mutta eivät ne puutkaan ilmaisia ole. Lisäksi perheessämme on nyt kaksi pientä koululaista, ja voi olla että jossain lähitulevaisuudessa he tulevat itseksensä kotiin eikä täällä ole muutamaan tuntiin aikuisia lämmittämässä taloa. Ajatus on lähtenyt tästä jo eteenpän kasvamaan -että jos nyt tämän talven katsoisi keittiön pattereiden kanssa ja sitten asentaisi niitä vielä eteiseenkin, ehkä olohuoneeseen, kamariin... Eihän niitä ole pakko täysillä posottaa, mutta jos vaikka silloin antaisi itselleen armoa kun kovimmat pakkaset paukkuvat tai koko perhe on sairaana tai mitä jos joskus lähtisimme vaikka matkalle..? (Kerran olimme marraskuussa viikon poissa, talossa oli tullessa +14 kun isovanhemmat olivat käyneet tekemässä tulet.)



Uskon että olemme nyt viitenä talvena todistaneet itsellemme ja koko maailmalle että pysymme lämpiminä vaikka tulisi sähkökatko. Epäilen että sen todistusvoima on jo niin iso ettei meidän tarvitse todistaa sitä enää, vaan voimme niiden sähkökatkojen välillä saada myös helppoa lämpöä.
Ja arvatkaa kuinka usein meillä on ollut sähkökatkoja tässä viimeisen viiden vuoden kuluessa? No yhden muistan, se kesti neljäkymmentäviisi minuuttia.

Tänään nuorimmaisemme täyttää kolme vuotta. Kolme vuotta! Hän on siis jo iso poika, ainakin omasta mielestään. Omasta mielestäni hän on vielä pikkuinen ja saisi pysyäkin semmoisena. Nuorimman kasvaminen tuntuu olevan itselleni vaikeampaa kuin vanhempien sisarusten. Vanhimmaltahan odotettiin korkeassa kolmen vuoden iässä jo paljon enemmän. Hän oli isosisko jonka piti näyttää hyvää esimerkkiä. "Olet jo niin iso" ja "ymmärrät paremmin kuin pikkuinen". Näitäpä ei pikkuveljelle ladella. Kuinka epäreilu sisarusasema! Sisarusaseman vaikutus lapsen kehitykseen on muutenkin mielenkiintoista. Toki kasvuun vaikuttavat perhe, lapsen temperamentti, kulttuuri ja miljoona muuta asiaa, mutta sisarusasemalla on myös väliä. Vanhimmalta odotan esimerkin näyttöä ja vastuutan häntä asioista. Hän myös joutuu olemaan tienraivaaja. Omien sanojensa mukaan häntä myös syytetään asioista syyttä. Aika vanhemman katsoa peiliin, siis. Nuorin joutuu olemaan perheen vauva, ikuisesti. Häntä eivät myöskään enää koske samat säännöt kuin isompia, koska ainakaan minulla ei ole enää aikaa eikä energiaa pitää kiinni kaikista jaloista kasvatusperiaatteista. Mielummin lahjon pienen lakritsalla kuin kuuntelen vartin huutoa. Laiskaa, tiedän. Keskimmäisen kuvittelen olevan vähän katveessa. Hyvässä ja huonossa. Huonossa siksi ettei hän ole vanhin eikä nuorin eikä saa sellaista erityisasemaa. Hyvässä siksi että hän on turvallisessa välissä ja saa olla tavallaan välittäjänä pienimmän leikkimaailman ja isompien lasten maailman välillä. Katveessa, mutta turvassa. Siinä ne polskivat. Eivät tainneet välittää iästään tai sisarusasemastaan. Oli vain sateisen elokuun päivän aurinkoinen ilta. Tynnyrit täynnä sadevettä ja kolme kuraista lasta. On ne ihania! Ja kaikki vielä pieniä.

Olin parisen viikkoa sitten saaristossa. Paikassa mihin minut on ensimmäistä kertaa viety pari-kolmekuisena. Viime aikoina en ole siellä päässyt käymään niin usein kuin haluaisin, päällimmäisenä syynä ehkä oma perheeni. Ajokortiton, viisihenkinen äänekäs pikkulapsiperhe kyläilemässä ei ole mikään läpihuutojuttu. Ei logistisesti, ei majoituksellisesti, ei ruokahuollollisesti...ja henkistä tilaahan emme vie myöskään yhtään. Miksi ihmeessä sitten kirjoitan tuosta paikasta? Paikasta, mitä niin mystisesti en halua edes paljastaa koska omistusoikeus ei ole perheelläni. Se paikka on ollut tähän astisessa elämässäni niin suuressa roolissa etten ehkä ole sitä itse aina edes tajunnut. Vasta etäisyys on saanut asian näkyväksi. Joskus ensimmäisen lapseni ollessa pieni muistan rantapolulla astellessani miettineeni, että mitä jos en koskaan enää kävelisi siinä. Juuri siinä. Ajatus oli epätodellinen ja absurdi. Jos on kasvanut jossain paikassa ja kasvanut siihen kiinni ei voi käsittää ettei niin enää olisi. Nyt aikuisena ja pakolla etäisyyttä ottaneena näen kuinka paljon paikka on muokannut minua. Tapaa nähdä ja asua vanhaa taloa, esineitä, maisemaa. Se on muokannut identiteettiäni enemmän kuin haluan myöntää. Se on luultavasti syy myös siihen että hakeuduin opiskelemaan kansatiedettä ja konservointia. Lapsena kuvittelin että aikuisena asuisin siellä. Viljelisin ruokani, pitäisin jotain eläimiä. Marjastaisin, sienestäisin ja opettelisin jopa syömään kalaa. Syksyllä katsoisin tuvan ikkunasta vaahtopäitä merellä ja kesäaamuisin nauttisin uskomattomasta kirkkaudesta mitä meri heijastaa tyynellä ilmalla. En ajatellut että elämä saaressa olisi eristynyttä vaan juuri sitä miten ihmisen kuuluu elää. Saariston maisema on minussa. Viipyilevä, pysyvä, vuodenaikojen mukaan muuttuva mutta aina samaksi palaava maisema. Ja nyt... Osa rakennuksista on sitten lapsuuteni purettu, osa päässyt huonoon kuntoon. Ne mitä pidetään pystyssä pysyvät niin lähinnä ehjän katon vuoksi. Supikoirat pesivät lattioiden alla, kitit ja sitä myöten lasit tippuvat ikkunoista. Enää päätaloa kesäasutaan. Silti näen paikassa kauneutta, hienoja yksityiskohtia ja sielukkuutta mitä uusissa rakennuksissa ei ole. Ja myös potentiaalia. Nyt omaa taloa remontoivana on hassua huomata katsovansa muitakin vanhoja taloja uusin silmin. Miettiä, että ei tuo nyt niin mahdoton olisi. Puuta ja maalia lisää. Kittiä, laastia, lasia. Työtunteja. Työtunteja, työtunteja. Lapsi minussa uskoo edelleen että aion vielä asua siellä. Ei ole muita vaihtoehtoja. Ja katsokaa nyt näitä niin käsitätte. Tässä sitä on, sieluni kuvaa levitettynä blogialustalle.