Viljelin tällä kaudella ensi kertaa valkosipulia. Istutin viime marraskuussa noin sata kynttä vanhaa suomalaista talvivalkosipulia ja jäin odottamaan. Keväällä ensimmäisten joukossa valkosipulipenkissä alkoi näkyä elämää. Valkosipulin kasvun seuraaminen on ollut erittäin tyydyttävä puutarhatapahtuma; kesällä on jo unohtanut millaista loppuvuonna oli kykkiä kohmeisin sormin puutarhahommissa ja voi vain nauttia työn tuloksista!
Istuttaessa lisäsin jokaisen kynnen mukana tuhkaa sillä niin olen tottunut tekemään sipulikasvien kanssa. Valkosipuli on kuulemma tarkka omasta tilastaan ja sen juurelta pitäisi kitkeä rikat varsin tarkkaan. Alkukesästä katoimme penkin hamppukatteella ja kitkimme säännöllisesti, mutta kesän edetessä varsinkin nokkonen yritti valloittaa valkosipulipenkkiä. Toisaalta, nokkonen kielii ravinteikkaasta maasta joten tavallaan olin tyytyväinenkin. Alkukesästä valkosipuli myös hyötyy lannoituksesta joten ne saivat muiden kasvien lailla nokkoskäytettä muutamaan kertaan.
Meillä syödään valkosipulia lähes päivittäin ja jo kesällä pääsimme oman valkosipulin makuun. Nuoria versoja voi laittaa ruokaan kuten kesäsipulin varsiakin. Heinäkuun lopulla maan alta nousi jo ihan oikean näköisiä kynsikkäitä! Kuori oli toki mehevä eikä kuiva niinkuin talven yli säilytetyissä. Kukkien syömistä emme kokeilleet, mutta nekin kuulemma ovat maukkaita. Kuulin tästä vinkistä vasta kun olin taittanut nuput pois. Kukkien poistaminen auttaa maan alla paisuvaa sipulia kasvamaan isommaksi, kun energiaa ei kulu siementen valmistamiseen.
Kellastuvat ja kaatuilevat varret ovat merkkinä siitä että sato alkaa olla valmis nostettavaksi. Eri lähteissä sadonkorjuu ajoitettiin elo-syyskuun tienoille. Meillä varret olivat jo aivan keltaiset, ja kun kasvukausikin alkoi jo toukokuun lämpimillä niin päätin viime viikolla olla uskalias ja nostaa sipulit. Ja sieltähän ne nousivat valmiina! Noin kuusikymmentä valkosipulia pääsi aurinkoisena päivänä paistattelemaan pihan lämpimimpään kohtaan. Illalla sipulit siirrettiin saunan jälkilämpöön ja sen jälkeen laitoimme ne paperipussissa huoneenlämpöön. Kunhan ilmat tästä viilenevät, irroitan suurimmat kynnet istutettaviksi ja kierto voi alkaa alusta!

Olen viehättynyt puutarhasuuntauksesta nimeltä permakulttuuri. Yksinkertaisimmillaan sen voisi selittää perustuvan ajatukseen, että puutarha on suljettu systeemi missä parantamalla maan hyvinvointia parannamme myös satoisuutta. Kaikki mitä otamme puutarhasta palautuu takaisin sinne ja auttaa taas tuottamaan uutta. Sillä tunnustettavahan meidän on, että puutarhurointi on luonnon valjastamista omiin tarkoituksiimme. Permakulttuurissa annetaan luonnon tehdä osa työstä ja käytetään luontoa sen omilla ehdoilla niin että puutarhurikin hyötyy. En edes kuvittele että me voisimme viljellä täysin permakulttuurisesti; esimerkiksi vesiaihetta pihallamme ei ole eikä ole tulossakaan, mutta monia permakulttuurin tekniikoita voi silti hyödyntää. Komposti on tuttu monille muillekin kuin permakulturalisteille. Kompostointi on suositeltavaa ihan jo jätteen vähentämisen nimissä, mutta se on järkevää myös siksi että siinä ravinteet saadaan takaisin kiertoon. Pihalta kerätyt lehdet ja kasvien naatit muuttuvat pieneliöiden avulla uudeksi mullaksi, ja parhaimmillaan ostomultaa ei tarvita lainkaan. Monet sanovatkin pussimullan olevan kuollutta maata ja kompostin elävää. Mikäli kuitenkin perustaa samaan aikaa useita uusia kasvupaikkoja voi mullan ostaminen olla järkevää. Siinä tapauksessa olemme lisänneet omaa kompostia mullan sekaan ja antaneet pienten ystäviemme tehdä tehtävänsä. Maan rakenteeseen ja ravintotasapainoon voi vaikuttaa myös oikeilla kasvivalinnoilla. Harrastamalla vuoroviljelyä voi vähentää maan yksipuolista rasitusta, estää kasvituholaisten pesiytymistä isäntäkasveihinsa ja saada kullekin kasvityypille suotuisat kasvuolosuhteet. Ravintokasvien seassa voi myös viljellä maanparannuskasveja, esimerkiksi yläkuvassa oleva kehäkukka on sellainen. Pavut ja herneet tuottavat juurinystyröidensä avulla typpeä maahan joten niitä kannattaa viljellä kierron viimeisenä valmistamaan maata seuraavan vuoden vaativammille kasveille. Yksi permakulttuurin kulmakivistä on kateviljely. Katteesta on hyötyä rikkakasvien torjunnassa ja lisäksi maatuva ruohosilppu luovuttaa ravinteita viljeltäville kasveille. Katteena voi käyttää sitä mitä oma puutarha sattuu tarjoamaan, vaikkapa oksasilppua, kasvien naatteja, olkea... Pitkävaikutteisemmin ravinteita maahan vapauttaa harjuviljely, tunnettu saksalaisperäisellä nimellään hugelkultur. Siinä maahan haudataan puumateriaalia isoista rungoista pieniin oksiin saakka, ja koko keko peitetään maatumattomilla kasvinosilla ja kypsällä kompostilla. Harju voi olla todella korkea tai melko matala. Meillä on yksi matalampaa sorttia oleva harju minkä sisään on kätketty harventamisen jäljiltä rankoja. Ideana on että puuaines lahotessaan luovuttaa ravinteita hitaammin ja pitkään. Jotta kasvit voisivat hyödyntää maassa olevia ravinteita, pitää maan kalkkitasapainon olla kunnossa. Kalkin avulla kasvit saavat ravinteet käyttöönsä oikeassa muodossa. Maaperästä voi toki teettää analyysit, mutta Suomessa yleisesti maaperä ei ole erityisen kalkkipitoista. Meidän pihallamme tilanne ilmenee esimerkiksi sammaleisena nurmialueena. Havupuiden happamana pitämä maa, varjoa, kosteutta... Yritämme korjata tilannetta käyttämällä talomme lämmityksestä jäävän tuhkan pihan kalkitsemiseen. Levitämme kevään korvalla tuhkat sekä nurmialueelle että kasvimaalle. Tuhkankaan kanssa ei kannata liioitella, koska ylimääräisestä kalkituksesta ei enää ole hyötyä. Olemme muuten keksineet täydellisen laitteen tuhkan levitykseen; polkupyörän etukori! Sietä tuhka sirottuu vähitellen ja seassa olevat hiilet jäävät korin pohjalle. Hiilet käännämme lopuksi kasvimaan sekaan. Permakulttuurissa suositaan siis suljettua systeemiä, missä puutarhan yhteydessä olisi lampi tai muu vesivarasto. Koska meidän pienelle kaupunkipihallemme ei mahdu kaivamaan lampea, olemme ratkaisseet veden tarpeen keräämällä sadevettä tynnyreihin. Meillä se onnistuu laittamalla tynnyrit rännien alle. Sadevesi on myös kasveille parempaa kuin hanavesi sillä se on pehmeämpää ja saa yleensä seistä tynnyrissä ennen käyttöä jolloin se on myös sopivan lämpöistä. Kuivina kesinä voimme myös turvautua pihallamme olevaan kaivoon. Ehkä jo tänä vuonna saamme varastossa odottavan kaivonpumpunkin asennettua!