Yksi isoin syy miksi ihastuimme taloomme oli sen "peruspilaamattomuus". Toki täällä oli päivitetty pintoja ja valitettavasti uusittu alakerran ikkunat (ei onneksi verannan!), mutta suurimmalta tuhovimmalta olivat säästyneet kaakeliuunit, ulkovuori ja puulämmitteinen pihasauna. Tietenkin ihastumiseemme vaikutti myös saavutettavissa oleva hinta suhteessa sijaintiin ja kuntoon. Olemme niin lähellä keskustaa ja bussilinjoja että talo oli meille autottomille mahdollinen. Kunto oli sellainen että pystyisimme asumaan samalla ja tekemään remonttia voimien ja rahojen mukaan. Ainoa -hetken- askarruttanut seikka oli suihkuttomuus. Senkin ajatuksen lakaisimme maton alle toteamalla että kyllä yksi kesä (käyttökiellossa olevassa) pihasaunassa menee; saamme vintin rakennettua syksyksi ja sinne kylpyhuoneen.



Vaan kuinkas sitten kävikään... Aina eivät suunnitelmat toteudu. Vintti eli nykyisin yläkerta valmistui tämän vuoden heinäkuuksi eikä siellä ole kylpyhuonetta. Hieman yli neljä vuotta taloon muuttomme jälkeen. Käyttökiellossa olleen pihasaunan hormit totesi nuohooja aivan kelvoiksi, ja sauna on lämmennyt alusta saakka. Toisena kesänä ostimme uuden kiukaan vanhan tilalle, mutta muuten sauna on lähtötilanteesta lähinnä siivottu. Pata vetää noin seitsemänkymmentä litraa kuumaa vettä ja riittää niin viisihenkiselle perheellemme kuin mahdollisille saunavieraille. Saunassa on periaatteessa kantovesi eli saunalle ei tule vesijohtoa, mutta käytännössä siellä on puutarhaletkuvesi. Vedet tuodaan puutarhaletkulla ennen saunomista kellarin hanasta saunan isoihin saaveihin, pataan ja lasten kylpyammeisiin. Saunamme on kylmänä saunomisten välissä eli siellä ei ole muuta lämmitystä kuin kiuas. Kovimmilla pakkasilla (mitä täällä etelässä harvemmin saamme) pukuhuoneessa on hieman vilakkaa, mutta tuleepa sitten nopeammin kipitettyä sisätiloihin!



Onko elämä kolmilapsisena perheenä ilman suihkua ja vain pihasaunan varassa hankalaa? Erästä sukulaista taloon muuttomme hetkellä lainatakseni: "Vähän hankalaa tulee joka-aamuinen suihku olemaan!" Juu, ihan totta! Hänen järkytyksekseen voin kertoa, etten ole ikinä harrastanut joka-aamuisia, saati jokapäiväisiä suihkuja! Olen asunut koko lapsuuteni vanhassa talossa, eikä meillä saanut lotrata silloin kuin huvitti; lauantaisin oli sauna ja siinä välissä kävin kerran tai kaksi suihkussa. Oma henkilökohtainen mielipiteeni on, että niin kauan kun ei tee raskasta fyysistä työtä on ihon hinkkaaminen joka päivä täysin turhaa ellei vahingollista. Sama pätee hiusten pesuun. Tällä taustalla uskalsimme ylipäätään muuttaa suihkuttomaan taloon.



Täysin rehellinen ollakseni kaipaan nykyisin suihkua aina välillä. Esimerkiksi silloin kun viisihenkisessä perheessä on vatsatauti. Kipeänä ei jaksa pihasaunan lämmittämisen ja käymisen vaivaa. Toinen hetki on keväisten puutarhatöiden jälkeen. Kun ilma on vielä niin vilakka että saunassa on lämmittämättä niin kylmä ettei tarkene pesytyä keittiöstä tuotujen lämpimien vesien kanssa. Kesällähän pihasaunassa voi peseytyä nopeasti saunaa lämmittämättä juuri noin; tuo vain vedet ämpäreissä saunaan.



Parhaimmillaan elämä pihasaunan kanssa on juuri nyt niin trendikästä hyggeä. Rauhallista saunan lämmittelyä, pesuvesien sekoittelua, lapset kylpyammeissaan, tulen tuijottelua kiukaan lasiluukun läpi saunan hämärässä. Ja taitaa vettäkin säästyä kun kauha kerrallaan kaataa sitä päälleen. Pukuhuoneessa on raikasta löylyn jälkeen ja talolle on mukava kipaista pihan yli pimeän suojissa. Kesällä pensaiden lehtiverho on niin tiheä että lapset voivat saunasta kirmata pitkin pihaa kenenkään näkemättä.



Tulevaisuudessa suunnittelemme taloomme suihkua. Tai paremminkin suihkukaappia, sillä vesi ja vanhat talot ovat kimurantti yhdistelmä. Tiedostamme että jossain vaiheessa perheessämme on kolme teini-ikäistä jotka luultavasti arvostavat henkilökohtaista suihkuaikaansa enemmän kuin perheen yhteisen saunapäivän odottelua. Ja jossain vaiheessa, vielä kauempana tulevaisuudessa, talossa on kaksi vanhaa ihmistä. Edellisiä asukkaita kuskattiin kaupungin toimesta muualle pesulle kun saunan laittamisesta oli tullut heille jo liian raskasta. Kuka tietää käykö tällekin suihkuajatukselle kuin yläkerran kylpyhuoneelle, mutta voihan sitä haaveilla. Ehkä ensi kesänä, ehkä viiden vuoden päästä. Sillä aikaa saunomme.

Tässä se on, viimeinen osa vinttiremontti-sarjaa. Kolme kuukautta on asuttu myös vinttiä, nykyistä yläkertaa ja pois en vaihtaisi. Erityisesti lastenhuone sykähdyttää, koska se tarkoittaa että askartelusilppu ei loju ruokapöydällä ja että jokaista leikkiä ei tarvitse kerätä pois illan tullen (jotta mahtuu kulkemaan). Tilaa on myös tarpeeksi nukkumiselle, kirjoituspöydälle ja lattiatilaa leikkeihin. Huoneen koko on noin 6,7 m x 5 m joten lattiapinta-alaa on reilusti yli kolmekymmentä neliömetriä.
Yläkerta on rakennettu vanhaa taloa kunnioittaen ja ekologiset arvot mielessä. Rakentamisen vaiheista voi lukea sarjan aiemmista osista. Halusimme kaiken mahdollisen tilan käyttöön, ja siksi lastenhuonekin on kaltevakattoinen. Lapset osaavat kyllä ottaa kaiken lattiatilan haltuun vaikkei 160 sentin alittavaa huonetilaa lasketakaan virallisiin neliöihin. Esimerkiksi rappuset noustessa oikealle jääväät "aulatilaan" saatiin seitsemän muuttoa kokeneille kahdelle Ikea-hyllylle vielä yksi sijoituspaikka. Hyllyille saa pienikokoiset kirjat ja hyllyn päälle mahtuu juuri oivasti nukkekoti, ponitalo, legolaatikko ja vielä jää tilaakin.
Aulatila haluttiin jättää avoimeksi lastenhuoneen kanssa jottei rappusten päähän synny ahdasta ja pimeää loukkoa. Ainoa ovi on makuuhuoneeseemme. Kun lapset kasvavat, saatamme miettiä uudestaan tilojen jakoa, mutta tällä hetkellä yksi iso tila on ollut hyvä ratkaisu. Tytöillä ei ole koskaan ennen tätä ollut omaa saati omia huoneita, joten yhteinen tila on ainakin toistaiseksi heille luonteva valinta.
 Kahden lapsen vaatteet saatiin mahtumaan tähän paikoilleen rakennettuun kaappiin ja tilaa jäi jopa kausivaatteille ja kengillekin. Ovet ovat taloamme vanhemmat ja kierrätysosina saatu. Ne on maalattu itse tehdyllä munatemperalla niinkuin huoneen seinätkin. Pigmentteinä on maavihreä, ultramariini ja valkoinen. Kultaraidat ovien peileissä tuovat ripauksen luksusta.
Huoneessa asuu kaksi koululaista. Sängyt ovat ainoat uudet kalusteet tässä huoneessa, ja nekin on käytettynä hankittu. Nuorimmainen sai keskimmäisen vanhan sängyn joten hän tarvitsi tilalle uuden. Vanhimman sänky ei mahtunutkaan portaikosta ylös joten vaihdoimme vierashuoneeseen suunnitellun vuodesohvan hänelle.
En ole mikään sisustaja, joka hankkii vähän väliä uusia kalusteita tai tekstiilejä. Hankintojen on kestettävä aikaa ja mielellään monia käyttötarkoituksia. Siitä johtuen kotimme onkin suloinen sekamelska eri aikakausien huonekaluja.
Sänkyjen alla on säilytystilaa vanhoissa matkalaukuissa.
Tarpeeksi iso työpöytä kahdelle koululaiselle ja askarteluprojekteille.
Kummallakin tytöllä on isoisänsä tekemä pikkukaappi, mitkä tähän asti toimivat vaatekaappeina. Nyt niissä on tilaa kummankin omille aarteille. Kaappien taustalla on tekemäni sabluunamaalaus. Sablunoinnin voi vaikka maalata piiloon jos se alkaa kyllästyttää. Sekä seinien, katon että sablunointien maali on itse tehtyä munatemperaa. Seinät on tehty kuusipaneelista ja lattia kuusilaudasta. Lattian käsittelynä on suopakuuraus eli se on pesty tiukkaan hankaamalla pellavaöljysuovalla. Käsittely sekä puhdistaa että suojaa, ja se on uusittava ainakin kerran vuodessa, alkuaikoina mielellään useammin. Katon alkuperäiset palkit jätettiin käsittelemättömiksi.
Sama rauhallinen värimaailma jatkuu portaikossa ja portaiden yläpäässä on valoa läpi päästävä kaide. Väliseinillä ja ovilla tämäkin tila olisi saatu tukkoon. Tykkään siitä avaruuden ja ilmavuuden tunnelmasta mikä lastenhuoneessa on.

Tänään nuorimmaisemme täyttää kolme vuotta. Kolme vuotta! Hän on siis jo iso poika, ainakin omasta mielestään. Omasta mielestäni hän on vielä pikkuinen ja saisi pysyäkin semmoisena. Nuorimman kasvaminen tuntuu olevan itselleni vaikeampaa kuin vanhempien sisarusten. Vanhimmaltahan odotettiin korkeassa kolmen vuoden iässä jo paljon enemmän. Hän oli isosisko jonka piti näyttää hyvää esimerkkiä. "Olet jo niin iso" ja "ymmärrät paremmin kuin pikkuinen". Näitäpä ei pikkuveljelle ladella. Kuinka epäreilu sisarusasema! Sisarusaseman vaikutus lapsen kehitykseen on muutenkin mielenkiintoista. Toki kasvuun vaikuttavat perhe, lapsen temperamentti, kulttuuri ja miljoona muuta asiaa, mutta sisarusasemalla on myös väliä. Vanhimmalta odotan esimerkin näyttöä ja vastuutan häntä asioista. Hän myös joutuu olemaan tienraivaaja. Omien sanojensa mukaan häntä myös syytetään asioista syyttä. Aika vanhemman katsoa peiliin, siis. Nuorin joutuu olemaan perheen vauva, ikuisesti. Häntä eivät myöskään enää koske samat säännöt kuin isompia, koska ainakaan minulla ei ole enää aikaa eikä energiaa pitää kiinni kaikista jaloista kasvatusperiaatteista. Mielummin lahjon pienen lakritsalla kuin kuuntelen vartin huutoa. Laiskaa, tiedän. Keskimmäisen kuvittelen olevan vähän katveessa. Hyvässä ja huonossa. Huonossa siksi ettei hän ole vanhin eikä nuorin eikä saa sellaista erityisasemaa. Hyvässä siksi että hän on turvallisessa välissä ja saa olla tavallaan välittäjänä pienimmän leikkimaailman ja isompien lasten maailman välillä. Katveessa, mutta turvassa. Siinä ne polskivat. Eivät tainneet välittää iästään tai sisarusasemastaan. Oli vain sateisen elokuun päivän aurinkoinen ilta. Tynnyrit täynnä sadevettä ja kolme kuraista lasta. On ne ihania! Ja kaikki vielä pieniä.

Olin parisen viikkoa sitten saaristossa. Paikassa mihin minut on ensimmäistä kertaa viety pari-kolmekuisena. Viime aikoina en ole siellä päässyt käymään niin usein kuin haluaisin, päällimmäisenä syynä ehkä oma perheeni. Ajokortiton, viisihenkinen äänekäs pikkulapsiperhe kyläilemässä ei ole mikään läpihuutojuttu. Ei logistisesti, ei majoituksellisesti, ei ruokahuollollisesti...ja henkistä tilaahan emme vie myöskään yhtään. Miksi ihmeessä sitten kirjoitan tuosta paikasta? Paikasta, mitä niin mystisesti en halua edes paljastaa koska omistusoikeus ei ole perheelläni. Se paikka on ollut tähän astisessa elämässäni niin suuressa roolissa etten ehkä ole sitä itse aina edes tajunnut. Vasta etäisyys on saanut asian näkyväksi. Joskus ensimmäisen lapseni ollessa pieni muistan rantapolulla astellessani miettineeni, että mitä jos en koskaan enää kävelisi siinä. Juuri siinä. Ajatus oli epätodellinen ja absurdi. Jos on kasvanut jossain paikassa ja kasvanut siihen kiinni ei voi käsittää ettei niin enää olisi. Nyt aikuisena ja pakolla etäisyyttä ottaneena näen kuinka paljon paikka on muokannut minua. Tapaa nähdä ja asua vanhaa taloa, esineitä, maisemaa. Se on muokannut identiteettiäni enemmän kuin haluan myöntää. Se on luultavasti syy myös siihen että hakeuduin opiskelemaan kansatiedettä ja konservointia. Lapsena kuvittelin että aikuisena asuisin siellä. Viljelisin ruokani, pitäisin jotain eläimiä. Marjastaisin, sienestäisin ja opettelisin jopa syömään kalaa. Syksyllä katsoisin tuvan ikkunasta vaahtopäitä merellä ja kesäaamuisin nauttisin uskomattomasta kirkkaudesta mitä meri heijastaa tyynellä ilmalla. En ajatellut että elämä saaressa olisi eristynyttä vaan juuri sitä miten ihmisen kuuluu elää. Saariston maisema on minussa. Viipyilevä, pysyvä, vuodenaikojen mukaan muuttuva mutta aina samaksi palaava maisema. Ja nyt... Osa rakennuksista on sitten lapsuuteni purettu, osa päässyt huonoon kuntoon. Ne mitä pidetään pystyssä pysyvät niin lähinnä ehjän katon vuoksi. Supikoirat pesivät lattioiden alla, kitit ja sitä myöten lasit tippuvat ikkunoista. Enää päätaloa kesäasutaan. Silti näen paikassa kauneutta, hienoja yksityiskohtia ja sielukkuutta mitä uusissa rakennuksissa ei ole. Ja myös potentiaalia. Nyt omaa taloa remontoivana on hassua huomata katsovansa muitakin vanhoja taloja uusin silmin. Miettiä, että ei tuo nyt niin mahdoton olisi. Puuta ja maalia lisää. Kittiä, laastia, lasia. Työtunteja. Työtunteja, työtunteja. Lapsi minussa uskoo edelleen että aion vielä asua siellä. Ei ole muita vaihtoehtoja. Ja katsokaa nyt näitä niin käsitätte. Tässä sitä on, sieluni kuvaa levitettynä blogialustalle.

Meillä on tapana hankkia valmiiksi erilaista remonttimateriaalia ja tavaraa odottamaan oikeaa hetkeä. Välillä tiedossa ei ole tuleeko materiaalille käyttöä piankin vai säilömmekö sitä pidempään kellarissa. Toisaalta sitten on inspiraation hetkellä mitä ottaa. Toivoinkin tänä äitienpäivänä lahjaksi yhden projektin loppuunsaattamista. Mieheni sai valita asentaako hän pihaportin vai uuden kaivonkannen pumppuineen. Kumpaankin on haalittu materiaalit valmiiksi, vain oikea hetki on puuttunut. Hän päätti tarttua kaivoasiaan, ehkäpä tämä juuri alkanut kastelusesonki hieman suosi valintaa. Pihallamme on siis vanha kaivo, mihin muuttaessamme tehtiin vesivanerista uusi kansi estämään lapsia putoamasta sinne. Aiemmin kaivoa oli peittänyt vain irtonainen levy. Vesivanerin piti olla väliaikainen ratkaisu ja kunnon kansi rakentaa jo ensimmäisenä kesänä. Hankimme jopa vanhan mallisen pumpun, jotta veden nostaminen olisi helppoa eikä kantta tarvitsisi avata vähän väliä. ...neljä vuotta myöhemmin... Roskalavapuusta tehtiin uusi kerros vanhan kannen päälle ja pumpun letkulle tehtiin reikä. Kansi pysyi vanhassa muodossaan mutta on nyt erittäin jykevä niin etteivät lapset jaksa nostaa sitä ylös. Pinta on saanut tähän mennessä kaksi kerrosta tervaa pintaansa jotta siitä tulisi säänkestävä. Tervassa on vajaa puolet vernissaa seassa jotta pinta kuivuisi nopeammin eikä koko kesää tarvitsisi pelätä vaatteiden sotkeentumista. Olen parina iltana pumpannut kasteluvedet ja onpa ihanaa pystyä olemaan omatoiminen! Itse en kertaakaan aiemmin nostanut kaivosta vettä, kun sitä varten tarvitsi aina nostaa kansi, kalastaa vettä ämpärein ja kepein... Toivottavasti viikonloppuna saadaan taivaalta vettä niin vesi myös riittäisi!

Se on sitten sunnuntaina taas virpomispäivä. Palmusunnuntai. Jos lapset eivät vielä ihan yksinään yletä naapurien ovikelloja pimpottelemaan niin kiltti äiti lähtee tietenkin mukaan. Puetaan lapset, toinen voisi olla noita ja toinen haluaa olla noidan kissa. Oikein hyvät virpomisasut! Ja jos sitä itsekin vaikka ottaisi rattaista verhona käytetyn kukkahuivin harteille niin olisi niinkuin hengessä mukana... Vinkki palmusunnuntaille: Kukkahuivia ei edes tarvita jos näytät valmiiksi jo oman elämäsi pääsiäisnoidalta. Tänä vuonna saavat mennä keskenään.

Sen lisäksi että olen armoitettu kotipuutarhuri ja talonhalaaja, olen myös kolmen lapsen äiti. Ensi kuun perästä tulee täyteen yhdeksän vuotta kotona lasten kanssa. Ja sillä tarkoitan tietenkin sitä etten ole ollut kodin ulkopuolisessa työssä koko aikana. Toki olen kotoa poistunut esimerkiksi kasvimaata kastelemaan. Ja joskus kauppaan. (Lisätään listaan: huumorintajuinen.) Kaikki lasten kanssa tekemisissä olleet tietänevät että lasten kanssa ei ole aina helppoa. On sen sadan sortin erilaista kautta menossa ja tulossa. Meninpä sitten tuossa päivänä muutamana kertomaan kuinka helppoa lasten kanssa on nyt, kun nuorinkin on jo kaksi ja puoli vuotta vanha. Että syövät itse, juttelevat, leikkivät kivasti keskenään. Tulipa sitten maanantai. Nuorin ilmoitti aamulla toiveensa: "Haluan tikkarin!" Hämäsin ja sain huomion muualle. Lounaan valmistuessa toive oli taas: "Haluan tikkarin!" Esitin välinpitämätöntä, kertoilin iloisesti lähestyvästä ruoasta. "Haluan tikkarin" yltyi huutoitkuksi ja lattialla pyörimiseksi. Hillitsin hermoni hyvin koska niitähän oli vain yksi vaatimassa, isommat koulussa, ja söin tyynesti lounasta tarjoten pikkuiselle vuoroin ruokaa vuoroin syliä. Ei kelvannut, kun "haluan tikkarin!" Vilkuilin levottomana kelloa, sillä koulua kohti lähtemisen aika alkoi lähestyä. Selitin että voidaan lounaan jälkeen ottaa jotain jälkiruokaa, kun tikkarit ovat vähän niinkuin jälkiruokaa. "Haluan tikkarin!" ei huomioinut minua, huusi vaan. Puoli tuntia. Sitten teimme kompromissin; uhmaikäinen suostui syömään kaiken ja vähän lisääkin, ja minä suostuin näyttelemään syövää nallea ruokailun ajan. Lopuksi maisteltiin pääsiäsirakeita. Hauskaa maanantaita!