Olin parisen viikkoa sitten saaristossa. Paikassa mihin minut on ensimmäistä kertaa viety pari-kolmekuisena. Viime aikoina en ole siellä päässyt käymään niin usein kuin haluaisin, päällimmäisenä syynä ehkä oma perheeni. Ajokortiton, viisihenkinen äänekäs pikkulapsiperhe kyläilemässä ei ole mikään läpihuutojuttu. Ei logistisesti, ei majoituksellisesti, ei ruokahuollollisesti...ja henkistä tilaahan emme vie myöskään yhtään. Miksi ihmeessä sitten kirjoitan tuosta paikasta? Paikasta, mitä niin mystisesti en halua edes paljastaa koska omistusoikeus ei ole perheelläni. Se paikka on ollut tähän astisessa elämässäni niin suuressa roolissa etten ehkä ole sitä itse aina edes tajunnut. Vasta etäisyys on saanut asian näkyväksi. Joskus ensimmäisen lapseni ollessa pieni muistan rantapolulla astellessani miettineeni, että mitä jos en koskaan enää kävelisi siinä. Juuri siinä. Ajatus oli epätodellinen ja absurdi. Jos on kasvanut jossain paikassa ja kasvanut siihen kiinni ei voi käsittää ettei niin enää olisi. Nyt aikuisena ja pakolla etäisyyttä ottaneena näen kuinka paljon paikka on muokannut minua. Tapaa nähdä ja asua vanhaa taloa, esineitä, maisemaa. Se on muokannut identiteettiäni enemmän kuin haluan myöntää. Se on luultavasti syy myös siihen että hakeuduin opiskelemaan kansatiedettä ja konservointia. Lapsena kuvittelin että aikuisena asuisin siellä. Viljelisin ruokani, pitäisin jotain eläimiä. Marjastaisin, sienestäisin ja opettelisin jopa syömään kalaa. Syksyllä katsoisin tuvan ikkunasta vaahtopäitä merellä ja kesäaamuisin nauttisin uskomattomasta kirkkaudesta mitä meri heijastaa tyynellä ilmalla. En ajatellut että elämä saaressa olisi eristynyttä vaan juuri sitä miten ihmisen kuuluu elää. Saariston maisema on minussa. Viipyilevä, pysyvä, vuodenaikojen mukaan muuttuva mutta aina samaksi palaava maisema. Ja nyt... Osa rakennuksista on sitten lapsuuteni purettu, osa päässyt huonoon kuntoon. Ne mitä pidetään pystyssä pysyvät niin lähinnä ehjän katon vuoksi. Supikoirat pesivät lattioiden alla, kitit ja sitä myöten lasit tippuvat ikkunoista. Enää päätaloa kesäasutaan. Silti näen paikassa kauneutta, hienoja yksityiskohtia ja sielukkuutta mitä uusissa rakennuksissa ei ole. Ja myös potentiaalia. Nyt omaa taloa remontoivana on hassua huomata katsovansa muitakin vanhoja taloja uusin silmin. Miettiä, että ei tuo nyt niin mahdoton olisi. Puuta ja maalia lisää. Kittiä, laastia, lasia. Työtunteja. Työtunteja, työtunteja. Lapsi minussa uskoo edelleen että aion vielä asua siellä. Ei ole muita vaihtoehtoja. Ja katsokaa nyt näitä niin käsitätte. Tässä sitä on, sieluni kuvaa levitettynä blogialustalle.