Tänään nuorimmaisemme täyttää kolme vuotta. Kolme vuotta! Hän on siis jo iso poika, ainakin omasta mielestään. Omasta mielestäni hän on vielä pikkuinen ja saisi pysyäkin semmoisena. Nuorimman kasvaminen tuntuu olevan itselleni vaikeampaa kuin vanhempien sisarusten. Vanhimmaltahan odotettiin korkeassa kolmen vuoden iässä jo paljon enemmän. Hän oli isosisko jonka piti näyttää hyvää esimerkkiä. "Olet jo niin iso" ja "ymmärrät paremmin kuin pikkuinen". Näitäpä ei pikkuveljelle ladella. Kuinka epäreilu sisarusasema! Sisarusaseman vaikutus lapsen kehitykseen on muutenkin mielenkiintoista. Toki kasvuun vaikuttavat perhe, lapsen temperamentti, kulttuuri ja miljoona muuta asiaa, mutta sisarusasemalla on myös väliä. Vanhimmalta odotan esimerkin näyttöä ja vastuutan häntä asioista. Hän myös joutuu olemaan tienraivaaja. Omien sanojensa mukaan häntä myös syytetään asioista syyttä. Aika vanhemman katsoa peiliin, siis. Nuorin joutuu olemaan perheen vauva, ikuisesti. Häntä eivät myöskään enää koske samat säännöt kuin isompia, koska ainakaan minulla ei ole enää aikaa eikä energiaa pitää kiinni kaikista jaloista kasvatusperiaatteista. Mielummin lahjon pienen lakritsalla kuin kuuntelen vartin huutoa. Laiskaa, tiedän. Keskimmäisen kuvittelen olevan vähän katveessa. Hyvässä ja huonossa. Huonossa siksi ettei hän ole vanhin eikä nuorin eikä saa sellaista erityisasemaa. Hyvässä siksi että hän on turvallisessa välissä ja saa olla tavallaan välittäjänä pienimmän leikkimaailman ja isompien lasten maailman välillä. Katveessa, mutta turvassa. Siinä ne polskivat. Eivät tainneet välittää iästään tai sisarusasemastaan. Oli vain sateisen elokuun päivän aurinkoinen ilta. Tynnyrit täynnä sadevettä ja kolme kuraista lasta. On ne ihania! Ja kaikki vielä pieniä.

Se on sitten sunnuntaina taas virpomispäivä. Palmusunnuntai. Jos lapset eivät vielä ihan yksinään yletä naapurien ovikelloja pimpottelemaan niin kiltti äiti lähtee tietenkin mukaan. Puetaan lapset, toinen voisi olla noita ja toinen haluaa olla noidan kissa. Oikein hyvät virpomisasut! Ja jos sitä itsekin vaikka ottaisi rattaista verhona käytetyn kukkahuivin harteille niin olisi niinkuin hengessä mukana... Vinkki palmusunnuntaille: Kukkahuivia ei edes tarvita jos näytät valmiiksi jo oman elämäsi pääsiäisnoidalta. Tänä vuonna saavat mennä keskenään.

Sen lisäksi että olen armoitettu kotipuutarhuri ja talonhalaaja, olen myös kolmen lapsen äiti. Ensi kuun perästä tulee täyteen yhdeksän vuotta kotona lasten kanssa. Ja sillä tarkoitan tietenkin sitä etten ole ollut kodin ulkopuolisessa työssä koko aikana. Toki olen kotoa poistunut esimerkiksi kasvimaata kastelemaan. Ja joskus kauppaan. (Lisätään listaan: huumorintajuinen.) Kaikki lasten kanssa tekemisissä olleet tietänevät että lasten kanssa ei ole aina helppoa. On sen sadan sortin erilaista kautta menossa ja tulossa. Meninpä sitten tuossa päivänä muutamana kertomaan kuinka helppoa lasten kanssa on nyt, kun nuorinkin on jo kaksi ja puoli vuotta vanha. Että syövät itse, juttelevat, leikkivät kivasti keskenään. Tulipa sitten maanantai. Nuorin ilmoitti aamulla toiveensa: "Haluan tikkarin!" Hämäsin ja sain huomion muualle. Lounaan valmistuessa toive oli taas: "Haluan tikkarin!" Esitin välinpitämätöntä, kertoilin iloisesti lähestyvästä ruoasta. "Haluan tikkarin" yltyi huutoitkuksi ja lattialla pyörimiseksi. Hillitsin hermoni hyvin koska niitähän oli vain yksi vaatimassa, isommat koulussa, ja söin tyynesti lounasta tarjoten pikkuiselle vuoroin ruokaa vuoroin syliä. Ei kelvannut, kun "haluan tikkarin!" Vilkuilin levottomana kelloa, sillä koulua kohti lähtemisen aika alkoi lähestyä. Selitin että voidaan lounaan jälkeen ottaa jotain jälkiruokaa, kun tikkarit ovat vähän niinkuin jälkiruokaa. "Haluan tikkarin!" ei huomioinut minua, huusi vaan. Puoli tuntia. Sitten teimme kompromissin; uhmaikäinen suostui syömään kaiken ja vähän lisääkin, ja minä suostuin näyttelemään syövää nallea ruokailun ajan. Lopuksi maisteltiin pääsiäsirakeita. Hauskaa maanantaita!