Sen lisäksi että olen armoitettu kotipuutarhuri ja talonhalaaja, olen myös kolmen lapsen äiti. Ensi kuun perästä tulee täyteen yhdeksän vuotta kotona lasten kanssa. Ja sillä tarkoitan tietenkin sitä etten ole ollut kodin ulkopuolisessa työssä koko aikana. Toki olen kotoa poistunut esimerkiksi kasvimaata kastelemaan. Ja joskus kauppaan. (Lisätään listaan: huumorintajuinen.)

Kaikki lasten kanssa tekemisissä olleet tietänevät että lasten kanssa ei ole aina helppoa. On sen sadan sortin erilaista kautta menossa ja tulossa. Meninpä sitten tuossa päivänä muutamana kertomaan kuinka helppoa lasten kanssa on nyt, kun nuorinkin on jo kaksi ja puoli vuotta vanha. Että syövät itse, juttelevat, leikkivät kivasti keskenään. Tulipa sitten maanantai. Nuorin ilmoitti aamulla toiveensa: "Haluan tikkarin!" Hämäsin ja sain huomion muualle. Lounaan valmistuessa toive oli taas: "Haluan tikkarin!" Esitin välinpitämätöntä, kertoilin iloisesti lähestyvästä ruoasta. "Haluan tikkarin" yltyi huutoitkuksi ja lattialla pyörimiseksi. Hillitsin hermoni hyvin koska niitähän oli vain yksi vaatimassa, isommat koulussa, ja söin tyynesti lounasta tarjoten pikkuiselle vuoroin ruokaa vuoroin syliä. Ei kelvannut, kun "haluan tikkarin!" Vilkuilin levottomana kelloa, sillä koulua kohti lähtemisen aika alkoi lähestyä. Selitin että voidaan lounaan jälkeen ottaa jotain jälkiruokaa, kun tikkarit ovat vähän niinkuin jälkiruokaa. "Haluan tikkarin!" ei huomioinut minua, huusi vaan. Puoli tuntia. Sitten teimme kompromissin; uhmaikäinen suostui syömään kaiken ja vähän lisääkin, ja minä suostuin näyttelemään syövää nallea ruokailun ajan. Lopuksi maisteltiin pääsiäsirakeita. Hauskaa maanantaita!