Meillehän kotiutui kesäkuun alussa kaksi pupuvauvaa. Nyt kesä on jo oikeasti loppu ja on hurjaa ajatella, että puput ovat olleet meillä kohta neljä kuukautta ja ovat sillä aikaa kasvaneet täysikokoisiksi!
Ensimmäisiltä päiviltä on vain pari kuvaa, sillä puput olivat kovin arkoja. Niitä oli kasvatuspaikassa totutettu sylittelyyn, mutta silti uuteen paikkaan saapuminen sai ne ujostelemaan. Mutta voi kuinka pieniä ne vielä näissä kuvissa ovat! Ihan vauvoja!
Puput saivat nimikseen Pulmu ja Halti. Ne ovat siskokset ja aika saman väriset; alussa Pulmu oli selästä hieman ruskeampi mutta vauvakarvan vaihduttua en enää aina tunnista niitä. Toivoimme alunperin kahta eri väriä, mutta poikueessa oli jäljellä vain harmaita tyttöjä tai eri värinen uros. Uros olisi kuitenkin pitänyt leikata joten siskokset olivat helppo valinta. Lajiltaan ne ovat rex- ja white-risteymiä.
Pulmu ja Halti saivat kodikseen vanhan leikkimökin. Lapset leikkivät siellä enää satunnaisesti ja se oli enemmänkin leluvarastona. Leikkimökin takaosaan tehtiin erillinen pesäkoppi mihin puput saavat vetäytyä olemaan rauhassa. Leikkimökin sisälle on kiinnitetty juomapullot, heinähäkit, ruokakupit ja vessalaatikko. Siisteinä kavereina ne tosin käyttävät melko usein myös "ulkohuussia". Kopin pohjalla on reilu kerros kotimaisesta kuituhampusta tehtyä hamppukuiviketta. *)
Heti kanikopin yhteyteen tehtiin kierrätysmeiningillä vanhoista häkkikellarinovista noin seitsemän neliön aitaus. Se palveli kesän lopulle saakka hyvin, kunnes puput olivat niin isoja että pääsivät loikkaamaan aidasta yli. Lopulta aitaan tehtiin kanaverkosta korotus. Kun kopin seinään vielä tehtiin "kissanluukku", niin nyt puput saavat olla ympäri vuorokauden oman mielensä mukaan ulkona tai sisällä kun vaarallisista vierailijoista kuten ketuista ei ole enää vaaraa.
Pupujen pääruokana on kuivattu luonnonheinä ja tuoreruoho, esimerkiksi voikukan lehdet, apila ja muu sellainen. Sen lisäksi kaneille on koko ajan tarjolla pellettejä ja myslin näköistä kuivaruokaa missä on kauran jyviä ja kuivattuja vihanneksia. Kauden mukaan tarjolla on ollut myös omenoita mielin määrin sekä kurkkua ja porkkanoita. Omenapuista ja pajusta on tarjottu tuoreita oksia pureskeltavaksi.
Alusta saakka on ollut selvää että Pulmu ja Halti ovat ulkopupuja. Ne ovat syntyneet ulkona ja viettäneet koko tähän astisen elämänsä ulkona. Toki niillä on leikkimökki suojanaan ja siellä vielä pesäkoppi. Sitkeästi ne vain kököttävät useimmiten ulkona, oli paistetta tai sadetta. Hieman lähenevä talvi jännittää; pesäkoppia pitäisi hieman vuorata ja ajatuksissa on ollut hankkia kylmimpien aikojen avuksi lämpölamppu.
Hankimme alunperin kaksi pupua, koska se oli suositus. Ne saavat toisistaan seuraa ja talvella ne voivat lämmitellä yhdessä. En tiedä ovatko kaikki puput tuollaisia toisissaan kyhnääjiä kuin nämä meidän vai johtuuko se siitä että ne ovat siskoja? Useimmiten Pulmu ja Halti eivät ole kaukana toisistaan oli kyseessä syöminen tai lepäily. Pää toisen pepussa tai hyppimässä toistensa yli.
Kaneilla on selvästi erilaien vuorokausi rytmi kuin meillä ihmisillä. Päivisin ne lötköttävät pihamaalla tai nukkuvat pesäkopissa. Illan tullen alkaa aktivoituminen. Ne saavat kanihepuleita ja laukkaavat ympäri aitausta tai tekevät 180:n asteen loikkia ilmassa. En edes halua tietää mitä kaikkea yöllä tapahtuu...
*) Hamppukuivike on saatu yhteistyössä HempRefine Oy:n kanssa

Puolukkakausi käy kuumimmillaan! Miljoonia kiloja marjoja mätänee metsään!

Nyt viimeistään on aika säilöä avomaankurkkuja. Meillä on tänä vuonna ollut hyvä kurkkuvuosi. Pikkuisia kurkkuja on syöty leivän päällä ja salaatissa mielin määrin. Elokuun ja syyskuun vaihteessa kurkut pääsivät paisumaan ja säilöin muutaman purkin säilöön. Koska liioittelen helposti yritin pysyä hilllityissä määrissä sillä meillä on vielä viimevuotisiakin kurkkuja jäljellä.
Tästä pesuvadillisesta kurkkuja tuli noin kymmenen litraa viipaleita. Teen yleensä säilykkeet viipaleina sillä syömme kurkkuja lähinnä leivän päällä. Joulun rosolliin riittää kun säilöö pari purkkia kokonaisia kurkkuja.
Ladon viipaleet purkkeihin vuorotellen mustaherukanlehtien ja tillinkukintojen kanssa. Tänä vuonna oli huono tillivuosi ja kukintoja oli vähänlaisesti. Toivottavasti se ei haittaa lopputuloksessa! Sekaan voi laittaa myös yrttejä oman maun mukaan, esimerkiksi salviaa ja timjamia, ja valkosipuliviipaleiden kanssa saa valkosipulikurkkuja.

Liemen teen muistisäännöllä 1:1:2 eli yksi osa etikkaa, yksi osa sokeria ja kaksi osaa vettä. Suolaakin laitetaan, esimerkiksi tämän määrän säilömiseen käytin puolentoista litran etikkapullon ja suolaa lisäsin noin 2,5 desiä. Itse laitan sekaan myös kokonaisia valkopippureita ja joskus sinapinsiemeniä. Kokeilemalla erilaisia yhdistelmiä löytyy juuri se oma suosikki!

Viljelin tällä kaudella ensi kertaa valkosipulia. Istutin viime marraskuussa noin sata kynttä vanhaa suomalaista talvivalkosipulia ja jäin odottamaan. Keväällä ensimmäisten joukossa valkosipulipenkissä alkoi näkyä elämää. Valkosipulin kasvun seuraaminen on ollut erittäin tyydyttävä puutarhatapahtuma; kesällä on jo unohtanut millaista loppuvuonna oli kykkiä kohmeisin sormin puutarhahommissa ja voi vain nauttia työn tuloksista!
Istuttaessa lisäsin jokaisen kynnen mukana tuhkaa sillä niin olen tottunut tekemään sipulikasvien kanssa. Valkosipuli on kuulemma tarkka omasta tilastaan ja sen juurelta pitäisi kitkeä rikat varsin tarkkaan. Alkukesästä katoimme penkin hamppukatteella ja kitkimme säännöllisesti, mutta kesän edetessä varsinkin nokkonen yritti valloittaa valkosipulipenkkiä. Toisaalta, nokkonen kielii ravinteikkaasta maasta joten tavallaan olin tyytyväinenkin. Alkukesästä valkosipuli myös hyötyy lannoituksesta joten ne saivat muiden kasvien lailla nokkoskäytettä muutamaan kertaan.
Meillä syödään valkosipulia lähes päivittäin ja jo kesällä pääsimme oman valkosipulin makuun. Nuoria versoja voi laittaa ruokaan kuten kesäsipulin varsiakin. Heinäkuun lopulla maan alta nousi jo ihan oikean näköisiä kynsikkäitä! Kuori oli toki mehevä eikä kuiva niinkuin talven yli säilytetyissä. Kukkien syömistä emme kokeilleet, mutta nekin kuulemma ovat maukkaita. Kuulin tästä vinkistä vasta kun olin taittanut nuput pois. Kukkien poistaminen auttaa maan alla paisuvaa sipulia kasvamaan isommaksi, kun energiaa ei kulu siementen valmistamiseen.
Kellastuvat ja kaatuilevat varret ovat merkkinä siitä että sato alkaa olla valmis nostettavaksi. Eri lähteissä sadonkorjuu ajoitettiin elo-syyskuun tienoille. Meillä varret olivat jo aivan keltaiset, ja kun kasvukausikin alkoi jo toukokuun lämpimillä niin päätin viime viikolla olla uskalias ja nostaa sipulit. Ja sieltähän ne nousivat valmiina! Noin kuusikymmentä valkosipulia pääsi aurinkoisena päivänä paistattelemaan pihan lämpimimpään kohtaan. Illalla sipulit siirrettiin saunan jälkilämpöön ja sen jälkeen laitoimme ne paperipussissa huoneenlämpöön. Kunhan ilmat tästä viilenevät, irroitan suurimmat kynnet istutettaviksi ja kierto voi alkaa alusta!

Lehtikaalipasta on meidän kesäinen pikaruokamme. Se on hyvää, nopeaa valmistaa ja koko perhe syö sitä. En ole aivan varma mistä olen alkuperäisen reseptin joskus lukenut, mutta tällainen siitä on meidän käytössämme muokkautunut:

• kokonainen valkosipuli 
• 1-2 sipulia 
• 10-20 lehtikaalin lehteä riippuen niiden koosta
• kourallinen cashew-pähkinöitä
• runsaasti aurinkokuivattuja tomaatteja 
• tuoretta tai kuivattua chiliä
• ripaus pippuria ja suolaa
• parmesaania
• 2 dl kermaa
• pastaa keitettynä hyvin suolatussa vedessä
• sitruunan mehua annoksen päälle

Pilkotut valkosipulit, sipulit ja lehtikaalit paistetaan öljyssä. (Lehtikaaleista kannaattaa poistaa kova lehtiruoti!) Itse käytän yleensä aurinkokuivattujen tomattien öljyä kun purkki sattuu olemaan siinä käsillä. Paiston edetessä lisätään pähkinät, tomaatit ja mausteet. Pastavesi kannattaa laittaa ajoissa kiehumaan, sillä paistaminen on melko nopeaa.

Kun lehtikaalit ovat pehmenneet lisätään seokseen pastan keitinvettä pari-kolme kauhallista. Hyvä tuntuma löytyy kokeilemalla; jos ruoka jää liian kuivaksi voi nestettä seuraavalla kerralla lisätä tai toisinpäin. Raastettu parmesaani (itse laitan melkein kokonaisen paketin, semmoisen kolmion) lisätään kuumaan kastikkeeseen ja kun juustokin on sulanut lisätään noin kaksi desiä kermaa. Kermaan pätee sama kuin veden määrään.

Valutetut pastat lisätään lehtikaaliseokseen ja tarjotaan heti. Annoksen päälle pirskotellaan sitruunaa, sillä se taittaa hieman lehtikaalin karvautta.

Tänään nuorimmaisemme täyttää kolme vuotta. Kolme vuotta! Hän on siis jo iso poika, ainakin omasta mielestään. Omasta mielestäni hän on vielä pikkuinen ja saisi pysyäkin semmoisena. Nuorimman kasvaminen tuntuu olevan itselleni vaikeampaa kuin vanhempien sisarusten. Vanhimmaltahan odotettiin korkeassa kolmen vuoden iässä jo paljon enemmän. Hän oli isosisko jonka piti näyttää hyvää esimerkkiä. "Olet jo niin iso" ja "ymmärrät paremmin kuin pikkuinen". Näitäpä ei pikkuveljelle ladella. Kuinka epäreilu sisarusasema! Sisarusaseman vaikutus lapsen kehitykseen on muutenkin mielenkiintoista. Toki kasvuun vaikuttavat perhe, lapsen temperamentti, kulttuuri ja miljoona muuta asiaa, mutta sisarusasemalla on myös väliä. Vanhimmalta odotan esimerkin näyttöä ja vastuutan häntä asioista. Hän myös joutuu olemaan tienraivaaja. Omien sanojensa mukaan häntä myös syytetään asioista syyttä. Aika vanhemman katsoa peiliin, siis. Nuorin joutuu olemaan perheen vauva, ikuisesti. Häntä eivät myöskään enää koske samat säännöt kuin isompia, koska ainakaan minulla ei ole enää aikaa eikä energiaa pitää kiinni kaikista jaloista kasvatusperiaatteista. Mielummin lahjon pienen lakritsalla kuin kuuntelen vartin huutoa. Laiskaa, tiedän. Keskimmäisen kuvittelen olevan vähän katveessa. Hyvässä ja huonossa. Huonossa siksi ettei hän ole vanhin eikä nuorin eikä saa sellaista erityisasemaa. Hyvässä siksi että hän on turvallisessa välissä ja saa olla tavallaan välittäjänä pienimmän leikkimaailman ja isompien lasten maailman välillä. Katveessa, mutta turvassa. Siinä ne polskivat. Eivät tainneet välittää iästään tai sisarusasemastaan. Oli vain sateisen elokuun päivän aurinkoinen ilta. Tynnyrit täynnä sadevettä ja kolme kuraista lasta. On ne ihania! Ja kaikki vielä pieniä.

Nyt kun olemme kuukauden päivät asuneet entistä vinttiä, nykyistä yläkertaa, lienee päivitys aiheellinen. Koska olen malttamaton, hyppään suoraan valmiiseen tuotteeseen. Ehtii noita pintamateriaalifiilistelyjä myöhemminkin! Eteisestä portaikkoon oli ennen ovi, mikä poistettiin. Nyt on kulku helppoa! Portaat ovat alkuperäiset ja ne maalattiin hyvin lähellä vanhaa sävyä olevalla pellavaöljymaalilla. Sekoittelin vernissaan maavihreää, vihreää umbraa ja hivenen mustaa. Portaikon seinissä on vaaleaa maavihreää mikä sointuu mukavasti eteisen vihreäpohjaisen tapetin kaveriksi. Portaikon kaiteet ja kaiteiden kannattimet mukailevat samaa tyyliä kuin verannallamme. Portaiden yläpäästä aukeaa näkymä tyttöjen huoneen läpi makuuhuoneeseemme. Emme halunneet ahdasta käytävätilaa, siksi lastenhuone tavallaan levittäytyy suoraan portaiden eteen. Esittelen tyttöjen huoneen myöhemmin erikseen joten nyt siirrytään suoraan makuuhuoneeseemme. Siinä se on! Ties kuin mones maailman ihme; huone mikä on pyhitetty nukkumiselle! Neljän vuoden ahtaassa nukkumisen jälkeen on todellista luksusta että illalla voi kömpiä oikeaan makuuhuoneeseen missä petivaatteet ovat edelleen ojennuksessa. Ei legolinnaa peiton alla, ei leivänmuruja lakanoissa! (No, myönnän, pienin käy välillä kiskomassa peitot lattialle.) Kuten kuvasta näkyy myös pienimmäinen nukkuu samassa huoneessa. Tosin meidän sänkymme ei enää hänelle kelpaa kun nyt hänellä on oma sänky! Haikeaa mutta ihanaa. Makuuhuoneessa mieheni halusi kokeilla pinkopahvitusta. Katto ja seinien kaltevat osat maalattiin itse tehdyllä liimamaalilla pahvin päälle ja pystysuorat seinät tapetoitiin. Tapetti oli löytö; viisi avaamatonta paperitapettirullaa Portsan katukirppikseltä! Ja toivevärissä vielä! Sängyn luota katsottuna avautuu näkymä vaatehuoneeseen ja sen myötä syntyneeseen alkoviin. Alkovissa on tällä hetkellä pojan vaatekaappi ja muhkea nojatuoli, tulevaisuudessa ehkä myös hänen sänkynsä. Tässä kuvassa muuten näkyy erittäin hyvin se, miksi suopakuurattavaa lattiaa ei suositella hiottavan: läiskiä. Läiskät ovat syntyneet maalitahrojen hiomisesta, maalitahrat taas huonosta lattian suojaamisesta. Oppitunteja, oppitunteja... Jaksoin kuurata lattian kahdesti, sitten muuttohinku iski. Tulevan vuoden aikana lattiaa kannattaisi kuurata muutamaan kertaan ja myöhemminkin kerran, pari vuodessa. Vinttiin, eikun yläkertaan tuli lopulta lattiapinta-alaa noin kuusikymmentä neliötä. Yli 160 sentin ylittävää on sitäkin 47 neliötä. Katto nousee jyrkästi ja tasaisen katon osalta korkeus huoneissa on 280 senttiä eli sama kuin alakerrassa. Kaltevista seinistä huolimatta yläkerrassa on tilan tuntua eikä tunnelma ole lainkaan ahtaan vinttimäinen niinkuin joskus myöhemmin rakennetuissa yläkerroissa. Olen toki vielä aivan huumassa kaikista lisäneliöistämme enkä osaa olla lainkaan objektiivinen. Mahtaako olla tarpeenkaan! Maisemakin on avartunut!