Olin parisen viikkoa sitten saaristossa. Paikassa mihin minut on ensimmäistä kertaa viety pari-kolmekuisena. Viime aikoina en ole siellä päässyt käymään niin usein kuin haluaisin, päällimmäisenä syynä ehkä oma perheeni. Ajokortiton, viisihenkinen äänekäs pikkulapsiperhe kyläilemässä ei ole mikään läpihuutojuttu. Ei logistisesti, ei majoituksellisesti, ei ruokahuollollisesti...ja henkistä tilaahan emme vie myöskään yhtään. Miksi ihmeessä sitten kirjoitan tuosta paikasta? Paikasta, mitä niin mystisesti en halua edes paljastaa koska omistusoikeus ei ole perheelläni. Se paikka on ollut tähän astisessa elämässäni niin suuressa roolissa etten ehkä ole sitä itse aina edes tajunnut. Vasta etäisyys on saanut asian näkyväksi. Joskus ensimmäisen lapseni ollessa pieni muistan rantapolulla astellessani miettineeni, että mitä jos en koskaan enää kävelisi siinä. Juuri siinä. Ajatus oli epätodellinen ja absurdi. Jos on kasvanut jossain paikassa ja kasvanut siihen kiinni ei voi käsittää ettei niin enää olisi. Nyt aikuisena ja pakolla etäisyyttä ottaneena näen kuinka paljon paikka on muokannut minua. Tapaa nähdä ja asua vanhaa taloa, esineitä, maisemaa. Se on muokannut identiteettiäni enemmän kuin haluan myöntää. Se on luultavasti syy myös siihen että hakeuduin opiskelemaan kansatiedettä ja konservointia. Lapsena kuvittelin että aikuisena asuisin siellä. Viljelisin ruokani, pitäisin jotain eläimiä. Marjastaisin, sienestäisin ja opettelisin jopa syömään kalaa. Syksyllä katsoisin tuvan ikkunasta vaahtopäitä merellä ja kesäaamuisin nauttisin uskomattomasta kirkkaudesta mitä meri heijastaa tyynellä ilmalla. En ajatellut että elämä saaressa olisi eristynyttä vaan juuri sitä miten ihmisen kuuluu elää. Saariston maisema on minussa. Viipyilevä, pysyvä, vuodenaikojen mukaan muuttuva mutta aina samaksi palaava maisema. Ja nyt... Osa rakennuksista on sitten lapsuuteni purettu, osa päässyt huonoon kuntoon. Ne mitä pidetään pystyssä pysyvät niin lähinnä ehjän katon vuoksi. Supikoirat pesivät lattioiden alla, kitit ja sitä myöten lasit tippuvat ikkunoista. Enää päätaloa kesäasutaan. Silti näen paikassa kauneutta, hienoja yksityiskohtia ja sielukkuutta mitä uusissa rakennuksissa ei ole. Ja myös potentiaalia. Nyt omaa taloa remontoivana on hassua huomata katsovansa muitakin vanhoja taloja uusin silmin. Miettiä, että ei tuo nyt niin mahdoton olisi. Puuta ja maalia lisää. Kittiä, laastia, lasia. Työtunteja. Työtunteja, työtunteja. Lapsi minussa uskoo edelleen että aion vielä asua siellä. Ei ole muita vaihtoehtoja. Ja katsokaa nyt näitä niin käsitätte. Tässä sitä on, sieluni kuvaa levitettynä blogialustalle.

Tässä on meidän keittiömme nurkka viime maanantaina. Toisin kuin ihmiset yleensä, me emme aloittaneet remonttia keittiöstä. Tai, ollaanhan me siellä jotain tehty; tuotu puuhella ja vaihdettu kaapit vanhempiin. Ei siis uudempiin, vaan vanhempiin. Se tuntuu olevan johtava teema remonteissamme; ei tuoda uudempaa tilalle vaan otetaan askel taaksepäin. Kakluunit toimiviksi, puuhella takaisin, puulattia esiin, vanhat ikkunat kuntoon, muovimaalit pois ja niin edelleen. Ei kuitenkaan ole itsetarkoitus muuttaa kolmekymmentäluvulle, vaan satumme pitämään vanhemmasta estetiikasta. Vanhaan taloon lisäksi sopii oman aikakautensa ratkaisut. Usein sadan vuoden takaiset konstit myös ovat edelleen toimivia ja sopivat myös tähän päivään. Takaisin keittiöön. Meillä on ensi viikolla luvassa vihdoin keittiöremontti. Oikein putkien uusimisen kanssa! Keittiö on tähän saakka jäänyt vintin rakentamisen jalkoihin, koska keittiössä on pystynyt toimimaan, ilman lisäneliöitä ei. Nyt kun vintti on valmis (raporttia seuraa!), pääsemme etenemään keittiön kanssa. Ensi viikolla nurkassa nököttävä lämminvesivaraaja poistetaan ja uusi asennetaan vanhaan autotalliin mikä sijaitsee suoraan keittiön alapuolella. Näin saamme keittiön siistittyä ristiin rastiin vaeltavista putkista ja vesivaraajasta. Samalla uusitaan kaikki käyttövesiputket eli myös vessa saa uuden putkiston. Viemäriremontti saa vielä odottaa. Samalla kun tekniikkaa uusitaan pääsemme myös pintojen pariin. Koko keittiöön tulee helmipontista puolipaneeli ja yläosaan tapetti. Uuden työtason myötä työskentelytilaa tulee lisää. Huonekalut lähtivät vintin valmistumisen myötä liikkumaan, ja näin ollen todella epäkäytännöllinen lipasto missä olemme säilyttäneet ruokatarpeita siityi olohuoneeseen. Kuivatavaroita varten mieheni rakensi tällä viikolla nurkkaan skafferin eli ruokakomeron. Sellainen sisään käveltävä malli olisi ollut ihana, mutta eipä tähän keittiöön sellainen olisi järkevästi mahtunut. Aika paljon ruokaa tuo kulmakaappimallikin sisäänsä syö! Kaappi on tehty helmiponttipaneelista ovineen päivineen. Yläovi jäi vielä tällä viikolla tekemättä. Seinistä kuorittiin upeaa puukuvioista helltex-levyä ja katosta styroksilaattoja. Kunhan putkityöt on tehty aiomme poistaa loputkin levyt. Seiniin on tulossa uutta pintaa joka tapauksessa mutta katon joudumme maalaamaan, sen verran rujoa jälkeä jää kun pahviin liimattua styroksia repii irti. Lattia kaipaisi myös uutta maalikerrosta mikä olisi oikeasti vaaleanharmaa eikä noin valkoinen kuin tämä meidän nykyinen vaaleanharmaamme. Laitan tähän loppuun vielä kuvan meidän hienosta industrial-henkisestä designkeittiöstä niin ymmärrätte miksi olen innoissani muutoksesta. Suunta voi olla vain parempaan päin! (Kaapit ovat muuten oikeasti turkoosit, joku innokas on vaan käynyt värittämässä ne kuvaan keltaiseksi...)

Huomasinpa että olen ajanut "kevät kuvina"-postauksen ohi. Oli tuossa joku multakasa pihalla, joku vinttiremontti, joku seuraava remontti, jotkut kolme lasta... Ja se kasvimaa. Olen todella tyytväinen siihen, millainen kasvimaan laajennuksesta tuli. Ja tähän aikaan vuodesta kaikki vihreä on räjähtänyt kasvamaan ja kaikki paikat pihalla näyttävät kauniilta. Tässä siis pieni summaus asiasta: Pioneja! Valkoisia, tumman punaisia, vaaleanpunaisia! Kaikki yhtä kauniita ja tuoksuvia. Kurkku kukkii. Vanha suomalainen potattomaatti viihtyy kasvihuoneessa. Vadelmat ovat pihan karkkeja, koko ajan joku pieni ihminen käsi pitkällä niitä tavoittelemassa! Ja tietty ruokaakin saa jo pihalta; kaaleja, sipuleita, valkosipulia, perunoita, härkäpapuja, basilikaa... Kehäkukat ovat taas vallanneet yrttipenkin. Siellä täällä on myös yllätyksiä; kurkkuyrtin siemenet voivat säilyä maassa vuosikausia itämiskelpoisina ja putkahtaa esiin kun sitä vähiten odottaa. Kesän odotetut eli pelargonit vasta aloittelevat kukintaansa, tässä Mårbacka. Tässä syy rakastaa perennoja; nousevat harmaasta maasta joka vuosi yhtä uskollisesti ja röyhähtävät kukkaan!

Ei ole ollut tapanamme ostella multaa. No joo, on tietty kylvömultaa ja aina joku pikku nyssäkkä mistä on voitu vaihtaa sisäkasvien mullat, mutta noin niinkun ulkokäyttöön ei. Kasvimaata ajatellen ikävän savista maata olemme parantaneet hiekalla, kompostilla ja muulla orgaanisella aineksella. Tänä vuonna päätin kuitenkin kertaheitolla laajentaa hyötykasvimaata niin paljon että tuntui parhaalta ratkaisulta ostaa multaa kuin odottaa mekaanisen muokkauksen ja maaperän eliöstön tekevän työn vuosien mittaan. Ostaa pläjäytimme sitten kymmenen kuutiota multaa. Jos joku ei osaa visualisoida kymmentä kuutiota maa-ainesta, niin voin kertoa sitä olleen paljon. Niin paljon, että vaikka sukulaiset ja naapurit hakivat täytettä kesäkukkalaatikoihinsa niin lopulta annoimme viimeiset kolme peräkärryllistä ystävän kasvimaaprojektiin. Olisihan sitä jossain tontin kulmalla voinut muhittaa, mutta vetoan taas pieneen kaupunkitonttiimme. Kaikkea ei voi säästää ja säilöä näissä olosuhteissa vaikka haluaisikin. Ostomullasta muodostettiin siis hyötytarhan uusi osa. Samalle paikalle missä alkuvuodesta oli vielä joutsenpatsas ja vuorenkilpiympyrä. Hahmottelin mielessäni ja paikan päällä mitä mihinkin haluan. Kuvittelin pitkien kaalipenkkien lisäksi kuusi viljelylaatikkoa tai -penkkiä. Laatikoita ei mistään siunaantunut joten mullasta muodostettiin yksittäisiä penkkejä. Todellisuudessa se ei ollut kovin toimiva ratkaisu, sillä täysin maan päälle perustettuna kasvatuspenkeistä tuli pyramidimaisia ja multa sekä vesi alkoivat valua pitkin käytäviä. Olisihan sen tiennyt jo etukäteen, ja tiesinkin, mutta puutarhassa voi aina kokeilla, onnistua ja epäonnistua. Käänsin homman kuitenkin voitoksi lisäämällä penkkien väliin lisää multaa (kyllä, sitä oli vielä!) ja tekemällä yksittäisten penkkien tilalle kaksi pitkää. Nyt viljelyalaa on suunnilleen sen verran kuin alunperin suunnittelinkin. Tässä keittiöpuutarhan uudessa osassa kasvaa tänä vuonna suippokaalia ja parsakaalia tunnelissa, hernettä, salottisipulia, kurpitsaa sekä kesäkurpitsaa, mangoldia ja punajuurta. Vanhojen ylös kaivettujen marjapensaiden tilalle tehtyyn kasvimaahan istutettiin tänä vuonna perunaa ja härkäpapua. Nehän ovat kumppanuuskasvit ja viihtyvät hyvin yhdessä, sillä härkäpapu tuottaa juurinystyjensä avulla typpeä perunalle. Neljättä vuotta viljeltävässä "vanhassa" osassa on kasvu päässyt myös käyntiin. Siellä on tänä kesänä perunaa, porkkanaa, purjoa, lehtikaalia, palmukaalia, mustajuurta, palsternakkaa, pieni erä punaista härkäpapua, kurkkua sekä valko-, kelta- ja punasipulia. Salaatti kasvaa tänä vuonna omassa laatikossaan uudessa paikassa mansikoiden lähellä. Kyllä tämä jo ihan kesältä alkaa näyttää!

Kävimme viikonloppuna katsastamassa mielenkiintoista projektia. Ystäväperheemme on tänä vuonna hankkinut talon, minkä edellinen omistaja olisi halunnut purkaa. Kyseessä on vanhalla sotilastorpan paikalla oleva noin sata vuotias torppa, mikä oli ehtinyt nauttia autiotalon statuksesta jo jonkin aikaa. Talo on perusosiltaan terve ja korjattavissa. Ikkunat oli toki rikkottu sen heitteillä ollessa ja katto on päässyt huonoon kuntoon. Ikkunat on nyt lasitettu uudestaan ja ne ovat saaneet uuden maalin pintaansa, kuin myös karmit. Katto on seuraavana työn alla. Talo ei vielä ole missään nimessä asuttavassa kunnossa, mutta monta hommaa oli aloitettu. Lattioita peittävä vanha linomatto oli kauttaaltaan suojattu maalinrapsutuksen ajaksi. Ikkunan karmeissa ja väliovissa oli maalin kaapiminen ja maalaus menossa. Seinille on tulossa uusi tapetti ja maali raikastamaan ilmettä. Puuhella vaatii nuohoojan käynnin ennen käyttöön ottoa, mutta muutoin siihenkin oli jo löytynyt puuttuvia varaosia. Oli ilahduttavaa nähdä miten asialleen omistautuvat ihmiset voivat saada ihmeitä tapahtumaan. Talonhalaajana minua ilahduttaa ettei torpan kohtalona ollut tulla jyrätyksi vaan saada arvoisensa kuntoon laitto. En edes lähde avautumaan siitä, miksi on kannattavaa pitää vanhaa rakennuskantaa kunnossa eikä aina rakentaa uutta. Torpan omistajan blogista, Juurrutuksesta, voitte itse lukea miljoona hyvää perustetta! Blogi on muutoinkin tutustumisen arvoinen kaikille kestävästä elämäntyylistä kiinnostuneille. Torpan vintille oli aikanaan rakennettu "kesähuone" -pahvista, kuinkas muutenkaan! Voipi olla etteivät ystäväperheemme lapset ihan heti valloita vinttiä makuusopekseen, sen verran mielenkiintoiselta ratkaisulta tuo pahvihuone näytti. Vanhan talon ja pihapiirin ihanuuksia on myös vanha puutarha. Vanhat tammet, sireenit, omenapuut ja marjapensaat antavat ympäristölle aivan omanlaisensa leiman. Toki tontti on vuosien saatossa päässyt myös pusikoitumaan ja raivaamista on paljon. Kuitenkin kaiken sen keskellä harjaantunut silmä pystyy jo näkemään parhaimman kohdan tulevalle hyötykasvimaalle, istuskelupaikalle, halonhakkuulle... No, se halonhakkuupaikka siellä jo oli! Puuta riittää, onneksi, sillä torpalla on tietenkin puusauna, puuhella ja kamarissa pikkuinen kamiina syyskylmiä varten. Ihailin haloista rakentuvaa ympyrätornia, ympäristötaidetta parhaimmillaan! Arvatkaa maltoimmeko vain kyläillä? Siellä se herra restaurointikisälli-laulava puuseppä oli heti heilumassa skrapan kanssa. Ja varmasti mennään vielä uudestaankin. Tämä on sellainen projekti mitä on etuoikeus seurata! Mikäli aiempi linkki meni ohi, niin tässä vielä uudelleen: Juurrutus

On taas ollut niin ihania puutarhailmoja, että vintin edistäminen on vähän jäänyt. Rakennuspaperimme lähtivät jo odottamaan lopputarkastusta, eli kohta pitäisi olla valmista! Tavallaan kaikki onkin jo valmista, puuttuvat tehtävät ovat "vain" pintaa. Muutamina iltoina olen jaksanut kivuta vinttiin maalaamaan. Työn alla on nyt tyttöjen huoneen kuviomaalaus. Maalina vintin seinissä on itse tehty munatempera, ja samalla maalilla jatkamme kuviomaalauksessakin. Maali kannattaa tehdä edellisenä päivänä niin pigmentit ehtivät turvota kunnolla ennen maalaamista. Munatemperaa on helppo tehdä; siihen tulee 1 osa kananmunaa, 1 osa vernissaa ja 1 osa vettä. Pieneen määrää emulsiota hierretään haluttuja pigmenttejä ja tahna sekoitetaan koko emulsioon ja näin saadaan maalia. Mikäli maali on liian ohkaista, vetistä, kun haluttu sävy on saavutettu niin siihen voi lisätä liitua. Varsinkin sabluunamaalauksessa maalin on hyvä olla hieman tönkömpää jotta se ei ala valua ja tuhri kuvioita. Valitsemamme kuviointi on otettu Gysingen sabluunatapettikirjasta. Kuvioon kuuluu alunperin kolme kuviota, mutta jätimme pystyraidan pois ja käytimme vain kahta kuviota. Mielestäni kuvio pysyy näin rauhallisempana kun käyttämämme värit ovat kuitenkin tummia. Punainen väri on sekoitettu caput mortumista ja valkoisesta. Tein sabluunat piirtoheitinkalvosta kirurginveitsellä leikkaamalla. Kummastakin kuviosta on kaksi sabluunaa, niin toinen voi kuivahtaa sillä aikaa kun toista käyttää. Silti vinkkinä; jokaisen kuvion jälkeen pyyhin sabluunan takapuolelta ja kuivasin sen, jotta mahdollinen levinnyt maali ei sotkisi seuraavaa kuviointikohtaa. Sabluunan kiinnitys seinään toimii parhaiten maalarinteipillä ja maalatessa toisellä kädellä sabluunaa tukien. Varsinkin meidän seinässämme pieni asemointi oli tarpeen, sillä toteutin kuvioinnin suoraan puupaneelille. Maalasin ensin koko seinälle kaikki punaiset kuviot. Käytin paneelin vaakasuoria linjoja apuna kuvion kohdistamisessa. Siniset kuviot oli vielä helpompi asettaa paikoilleen, kun niille oli oma ympyrä jo odottamassa. Sinisen väri on tehty maavihreällä, ultramariinilla ja valkoisella eli samoilla pigmenteillä kuin seinän väri. Valkoista vain on lisätty vähemmän niin että sävy jäi tummemmaksi. Olen nyt kuvioinut aulan pikkuseinän ja tämän tyttöjen huoneen korkean seinän. Suunnitelmissa oli kuvioida vielä ikkunaseinä niin että kaikki pystysuorat seinät olisi kuvioitu ja kaltevat seinät jäisivät yksivärisiksi. Katsotaas jos lopputarkastus tapahtuukin pian, niin maltanko siirtyä ikkunaseinälle vai tuleeko kiire päästä muuttamaan yläkertaan! Käsityön jälki näkyy läheltä tarkasteltuna, kaukaa katsottuna seinä on sopivan elävä!

Meillä on tapana hankkia valmiiksi erilaista remonttimateriaalia ja tavaraa odottamaan oikeaa hetkeä. Välillä tiedossa ei ole tuleeko materiaalille käyttöä piankin vai säilömmekö sitä pidempään kellarissa. Toisaalta sitten on inspiraation hetkellä mitä ottaa. Toivoinkin tänä äitienpäivänä lahjaksi yhden projektin loppuunsaattamista. Mieheni sai valita asentaako hän pihaportin vai uuden kaivonkannen pumppuineen. Kumpaankin on haalittu materiaalit valmiiksi, vain oikea hetki on puuttunut. Hän päätti tarttua kaivoasiaan, ehkäpä tämä juuri alkanut kastelusesonki hieman suosi valintaa. Pihallamme on siis vanha kaivo, mihin muuttaessamme tehtiin vesivanerista uusi kansi estämään lapsia putoamasta sinne. Aiemmin kaivoa oli peittänyt vain irtonainen levy. Vesivanerin piti olla väliaikainen ratkaisu ja kunnon kansi rakentaa jo ensimmäisenä kesänä. Hankimme jopa vanhan mallisen pumpun, jotta veden nostaminen olisi helppoa eikä kantta tarvitsisi avata vähän väliä. ...neljä vuotta myöhemmin... Roskalavapuusta tehtiin uusi kerros vanhan kannen päälle ja pumpun letkulle tehtiin reikä. Kansi pysyi vanhassa muodossaan mutta on nyt erittäin jykevä niin etteivät lapset jaksa nostaa sitä ylös. Pinta on saanut tähän mennessä kaksi kerrosta tervaa pintaansa jotta siitä tulisi säänkestävä. Tervassa on vajaa puolet vernissaa seassa jotta pinta kuivuisi nopeammin eikä koko kesää tarvitsisi pelätä vaatteiden sotkeentumista. Olen parina iltana pumpannut kasteluvedet ja onpa ihanaa pystyä olemaan omatoiminen! Itse en kertaakaan aiemmin nostanut kaivosta vettä, kun sitä varten tarvitsi aina nostaa kansi, kalastaa vettä ämpärein ja kepein... Toivottavasti viikonloppuna saadaan taivaalta vettä niin vesi myös riittäisi!